Hän seisoi paikallaan, kunnes ojennettu kärsä oli kolmen jalan päässä hänen kasvoistaan; ja sitten, heittäen vaipan niin, että se putosi tuon pitkän lieriön päälle, hypähti hän ketterästi sivulle ja alkoi juosta takaisin.
Hän olisi epäilemättä onnistunut pääsemään norsun taakse ja siten pakoon, mutta vaipan pudotessa suurelle kärsälle eläin sieppasikin sen kiinni, ja se hulmahti äkkiä ympäri. Onnettomuudeksi eivät Swartboyn sääret olleet vielä selvinneet norsun piiristä — vaippa kietoutui niiden ympärille — ja sätkyttelevä bushmanni paiskautui tantereeseen.
Silmänräpäyksessä ketterä Swartboy pääsi taas jalkeille ja aikoi rynnätä uuteen suuntaan. Mutta elefantti, huomattuaan vaippapetoksen, oli pudottanut sen ja kääntyi kiireesti hänen peräänsä. Swartboy oli tuskin ottanut kolmea askelta, kun pitkä norsunluinen kaari tunkeutui takaapäin hänen sääriensä väliin, ja seuraavassa hetkessä heitettiin hänen ruumiinsa korkealle ilmaan.
Van Bloom ja Hendrik, jotka juuri silloin tulivat aukeaman reunalle, näkivät hänen singahtavan ylös; mutta heidän hämmästyksekseen hän ei tullut takaisin maahan! Oliko hän pudonnut takaisin norsun torahampaille ja pitikö kärsä häntä siellä kiinni? Ei. He näkivät otuksen pään. Bushmannia ei ollut siellä, ei sen selässä eikä missään muualla näkyvissä. Elefantti näytti todella yhtä hämmästyneeltä kuin hekin uhrinsa äkillisen katoamisen vuoksi! Suunnaton peto käänsi silmänsä joka taholle ikäänkuin etsien raivonsa esinettä!
Mihin oli Swartboy saattanut joutua? Mihin? Sillä hetkellä norsu päästi kovan karjaisun, sen nähtiin hyökkäävän erästä puuta kohti, jonka ympäri se kiersi kärsänsä pudistellen sitä vimmatusti. Van Bloom ja Hendrik kohottivat katseensa sen latvaan odottaen näkevänsä Swartboyn siellä.
Sielläpä hän olikin istuen lehvien ja oksien seassa, jonne oli lennähtänyt. Kauhu kuvastui hänen kasvoissaan, sillä hän tiesi, ettei ollut turvassa. Mutta hänellä oli tuskin aikaa ilmaista pelkoansa; sillä seuraavassa hetkessä puu taittui jysähtäen ja kaatui maahan tuoden bushmannin mukanaan oksiensa seassa.
Sattui, että norsun kärsän taittama puu kaatui elukkaa kohden. Jopa Swartboy kosketti elefantin ruumiiseenkin pudotessaan ja liukui alas sen peräpuolta. Oksat olivat ehkäisseet putoamisen nopeutta, ja bushmanni oli yhä vahingoittumatta; mutta hän tunsi nyt olevansa kokonaan vastustajansa armoilla. Hän ei nähnyt mitään pakoonpääsyn mahdollisuutta. Hän oli mennyttä miestä!
Juuri silloin muuan ajatus iski hänen mieleensä — jonkinlainen epätoivoinen vaisto — ja hypähtäen elukan toisen takajalan luo hän kiersi käsivartensa sen ympäri ja piti kiinni lujasti! Samalla hän pani paljaat jalkansa eläimen kaviomaisten kynsien päälle, joten hän niiden tukemana saattoi pitää otteensa, kulkekoon otus miten tahtoi!
Suunnaton otus, voimatta pudistaa häntä pois, saavuttamatta häntä kärsällään ja ennen kaikkea kauhistuneena tästä oudosta hyökkäystavasta, päästi kimeän kirkaisun ja häntä suorana ja kärsä korkealla ilmassa syöksyi pois viidakkoon!
Swartboy piti kiinni jalasta, kunnes oli miltei pensastossa ja sitten, vaanien tilaisuutta, liukui hiljalleen pois. Niin pian kuin hän jälleen kosketti maankamaraan, nousi hän jaloilleen ja juoksi kaikin voimin päinvastaiseen suuntaan.