Hans ei ollut siellä — hän oli lähtenyt tuntikausia sitten — he eivät tienneet minne, he pelkäsivät jotakin tapahtuneen hänelle — he pelkäsivät hänen eksyneen!
"Mutta mikä sai hänet lähtemään leiristä?" kysyi van Bloom hämmästyneenä ja pahoillaan uutisista.
Se ja se ainoastaan, saattoivat he vastata. Aika joukko kummallisen näköisiä elukoita — hyvin kummallisen näköisiä, sanoivat lapset — oli tullut lammelle juomaan. Hans oli ottanut pyssynsä ja seurannut niitä kiireesti, käskien Trüeyn ja Janin pysyä puussa tulematta alas, ennenkuin hän palaisi. Hän menisi ainoastaan vähän matkan päähän, heidän ei tarvitsisi pelätä.
Siinä kaikki, mitä he tiesivät. He eivät tainneet edes sanoa, mihin suuntaan hän oli kulkenut. Hän meni lammen alemman pään kautta, mutta pensasto peitti hänet pian heidän näkyvistään, eivätkä he häntä sitten enää nähneet.
"Mihin aikaan se oli?"
Siitä oli monta tuntia — se oli todella aivan aamusella — ei kauan sen jälkeen, kun metsästäjät itse olivat lähteneet. Kun häntä ei kuulunut takaisin, tulivat lapset levottomiksi; mutta he luulivat hänen tavanneen isän ja Hendrikin ja auttavan heitä metsästyksessä; ja sen he uskoivat syyksi hänen pitkään viipymiseensä.
Olivatko he kuulleet mitään pyssynlaukausta?
Eivät — he olivat kuunnelleet, mutta eivät olleet sellaista kuulleet. Elukat olivat menneet pois, ennenkuin Hans oli saanut pyssynsä kuntoon; ja he arvelivat hänen täytyneen seurata niitä jonkun matkaa, ennenkuin hän voi ne saavuttaa — sen vuoksi eivät he kenties olleet kuulleet laukausta.
"Minkälaisia eläimiä ne olivat?"
He olivat kaikki nähneet ne vallan selvästi, kun ne joivat. Ne olivat suuria elukoita, väriltään keltaisenruskeita, tuuheaharjaisia; pitkät karvatupsut kasvoivat niiden rinnassa ja riippuivat alas etujalkojen välissä. Ne olivat yhtä suuria kuin ponihevoset, sanoi Jan, ja hyvin ponin näköisiä. Ne hyppelehtivät ja loikkivat sinne tänne aivan kuin ponit toisinaan. Trüeyn mielestä ne olivat enemmän leijonan näköisiä!