"Leijonan!" huudahtivat hänen isänsä ja Hendrik levottomuutta ilmaisevalla äänellä.
Niin todella, ne muistuttivat hänen mielestään leijonia, vahvisti Trüey jälleen, ja Totty sanoi samaa. "Montako niitä oli?"
"Oi! Suuri lauma, ei viittäkymmentä vähempää." He eivät olleet voineet laskea niitä, kun ne olivat alituisessa liikkeessä, laukaten paikasta toiseen ja puskien toisiaan sarvillansa.
"Mitä! Niillä oli siis sarvet?" kysyi van Bloom tuon ilmoituksen tyynnyttämänä.
Varmasti niillä oli sarvet, vastasivat kaikki kolme.
He olivat nähneet teräväkärkiset sarvet, jotka ensin taipuivat alaspäin ja sitten kääntyivät ylös elukoiden kasvojen edessä. Niillä oli harjat myös, vahvisti Jan; ja paksut kaulat, jotka kaartuivat kuin kauniilla hevosella; ja kuonon yläpuolella harjan kaltaiset karvatupsut; ja niillä oli somat pyöreät vartalot kuten poneilla, ja pitkät valkoiset hännät, jotka ulottuivat miltei maahan saakka, aivan kuten ponien hännätkin, ja hienosti muodostuneet jäsenet niinkuin poneillakin.
"Sen sanon", jatkoi Jan innoissaan, "jollei niillä olisi ollut sarvia ja pitkiä karvatöyhtöjä rinnassa ja kuonossa, olisin ennen kaikkea pitänyt niitä poneina. Ne laukkasivat ympäri aivan kuten ponit leikkiessään ja juoksivat pää alhaalla, kaartaen kaulaansa ja huiskuttaen harjaansa — niin ja pärskivät, kuten olen kuullut ponien tekevän; mutta toisinaan ne mylvivät enemmän härkien lailla; ja tunnustan niiden pääpuolen olleen aika paljon härän näköisen; sitäpaitsi huomasin, että niillä oli halkinaiset kaviot kuten karjalla. Oi, minä näin ne vallan hyvin Hansin ladatessa pyssyänsä. Ne viipyivät veden partaalla, kunnes hän oli melkein valmis; ja kun ne laukkasivat tiehensä, kulkivat ne pitkässä rivissä toinen toisensa perässä, suurin etummaisena ja toinen suurikokoinen viimeisenä."
"Villihärkiä!" huudahti Hendrik.
"Gnuu!" huusi Swartboy.
"Niin, niiden on täytynyt olla villihärkiä", sanoi van Bloom. "Janin kuvaus sopii niihin kerrassaan."