Se oli vallan totta. Jan oli varsin oikein antanut monta luonteenomaista tunnusmerkkiä kenties kummallisimmasta kaikista märehtijöistä, "villihärästä" eli gnuu-eläimestä (Catoblepas gnoo). Harjan tapainen töyhtö kuonossa, etujalkojen väliset pitkät karvat, yli kasvojen alastaipuvat sarvet, jotka sitten jyrkästi kääntyvät ylöspäin, paksu kaareva kaula, pyöreä, täyteläinen, hevosenmuotoinen vartalo, pitkä valkeahko häntä ja tuuheana heilahteleva harja — kaikki sopi gnuu-eläimeen.
Eipä Trüeykään ollut tehnyt anteeksiantamatonta erehdystä. Gnuu-eläimet, etenkin vanhat härät, muistuttavat sattuvasti leijonaa niin paljon, että terävimmätkin metsästäjät matkan päästä tuskin voivat erottaa toista toisesta.
Jan oli kuitenkin tarkastanut niitä paremmin kuin Trüey; ja jos ne olisivat olleet lähempänä, olisi hän vielä huomannut, että elukoilla oli punaiset hehkuvat silmät ja hurja katse; että niiden pää ja sarvet eivät olleet kovinkaan erilaiset kuin afrikalaisella puhvelilla; että niiden jäsenet muistuttivat uroshirveä, kun taas muu sopi hyvin yhteen hänen "poninsa" kanssa. Hän olisi lisäksi voinut havaita uroksien olevan naaraita suurempia ja tummemman ruskeita. Jos laumassa olisi ollut "vasikoita", olisi hän nähnyt niiden olevan vielä vaaleampia väriltään — todella valkoisia tai vaaleankeltaisia.
Gnuu-eläimet, joita oli nähty, olivat tavallista lajia; hollantilaiset siirtolaiset ovat niille antaneet nimen "wildebeest" eli villihärkä ja hottentotit "gnoo" eli "gnu" kumean valittavan äänen vuoksi, joka näistä elukoista toisinaan lähtee ja jota "gnoo-o-oo"-sana kuvailee.
Ne samoilevat äärettömissä laumoissa Etelä-Afrikan villeillä tasangoilla; ovat vaarattomia eläimiä, paitsi haavoittuneina; silloin vanhat härät ovat tavattoman vaarallisia ja ahdistavat metsästäjää sekä sarvin että kavioin. Ne voivat juosta perin nopeasti, vaikkeivät juuri koskaan mene suoraan tiehensä, vaan pysytellen varovaisen välimatkan päässä kiertelevät metsästäjän ympärillä, hypähdellen joka suuntaan, uhaten pää painettuna maata kohden, kuopien jaloillaan tomua ilmaan ja mylvien härkien lailla tai todella kuten leijona — sillä niiden "meteli" muistuttaa leijonan karjumista.
Vanhat härät ovat vahteina lauman syödessä ja puolustavat sitä sekä edestä että takaa. Kun ne juoksevat pois, kulkevat ne tavallisesti yhdessä rivissä, kuten Jan oli esittänyt.
Vanhat härät ovat lauman jälkijoukon ja metsästäjän välissä; ja lauma hyppelee eteen- ja taaksepäin, puskien toisiaan sarvillansa ja usein näyttäen tappelevan oikein vakavissaan! Ennenkuin metsästäjä kuitenkaan tulee pyssynkantaman päähän, heittävät ne riitansa ja laukkaavat pois hänen tieltään. Mikään ei vedä vertoja niille oikukkaille hullutteluille, joita nämä eläimet harrastavat parveillessaan yli tasangon.
Toinenkin laji samaa sukua on yleinen Etelä-Afrikassa, ja kolmas asustaa vielä kauempana pohjoisessa; mutta viimemainittua tunnetaan varsin vähän. Molemmat lajit ovat "wildebeestiä" suurempia, kummankin yksilöt ovat lähes viiden jalan korkuisia, kun taas tavallinen gnuu on tuskin neljää.
Nuo kolme lajia eroavat selvästi eivätkä koskaan ole samassa laumassa, vaikka kutakin niistä usein tavataan muiden eläinten seurassa. Kaikki kolme ovat Afrikan mantereelle ominaisia eikä niitä tavata missään muualla.
"Juomuinen gnuu" (Catoblepas gorgon) on toinen Etelä-Afrikassa tavattava laji. Metsästäjät ja siirtolaiset tuntevat sen "blauw wildebeest" (sininen villihärkä) nimisenä. Sen väri on sinertävä — siitä nimi, ja se on "juomuinen" eli juovikas sivuiltaan. Sen tavat ovat hyvin samanlaisia kuin tavallisen gnuun, mutta se on kauttaaltaan raskaampi ja hitaampi otus ja sillä on vielä eriskummaisempia ja kömpelömpiä temppuja.