GNUU AHDISTAA HANSIA.
"No niin", alkoi Hans, "ei ollut kulunut enempää kuin tunti lähdöstänne, kun villihärkäjoukon nähtiin lähestyvän lammikkoa. Ne likenivät yhdessä ainoassa rivissä; mutta ne olivat rikkoneet jononsa ja loiskuttelivat sinne tänne vedessä, ennenkuin juolahti mieleeni ahdistaa niitä millään tavoin."
Luonnollisesti tunsin, mitä ne olivat ja että ne olivat oikeata riistaa; mutta olin niin innostunut katselemaan niiden hullunkurisia loikkauksia, etten tullut ajatelleeksi pyssyäni, ennenkuin koko lauma oli miltei lopettanut juomisen. Silloin muistin elävämme kuivalla biltongilla ja ettei vaihtelu ensinkään haittaisi. Huomasin lisäksi, että gnuulaumassa oli muutamia nuoriakin — jotka saatoin erottaa niiden pienemmästä koosta ja vaaleammasta väristä. Tiesin niiden lihan olevan mitä oivallisinta syötävää ja päätin siis, että söisimme kaikki sitä päivälliseksi.
Syöksyin ylös tikapuita hakeakseni pyssyni; ja silloin huomasin kuinka ajattelematon olin ollut, kun en ollut sitä ladannut teidän mentyänne. En ollut ajatellut mitään odottamatonta tapausta — mutta se oli perin typerää, sillä miten saatoin tietää, mitä tapahtuisi yhdessä ainoassa tunnissa, jopa minuutissakin.
Latasin pyssyni suurella kiireellä, sillä näin villihärkien lähtevän vedestä; ja niin pian kuin olin työntänyt kuulan sisään, juoksin alas tikapuita. Ennenkuin olin saapunut maahan, huomasin unohtaneeni ottaa mukaan sekä ruutisarven että patruunalaukun. Minulla oli liian tulinen kiire mennäkseni niitä hakemaan, sillä näin viimeisen villihärän lähtevän pois ja kuvittelin tulevani liian myöhään. Minulla ei ollut kuitenkaan aikomustakaan kulkea pitkää matkaa niitä ajaen. Halusin vain kerran laukaista niihin, ja pyssyssä oleva panos riittäisi siihen.
Kiirehdin riistan jälkeen pysytellen mikäli mahdollista piilossa. Huomasin hetken kuluttua, ettei minun olisi tarvinnut olla niin varovainen. Villihärät, olematta arkoja — kuten olin nähnyt niiden olevan vanhan asuntomme tienoilla — näyttivät varsin vähän pelkäävän minua. Niin oli asianlaita etenkin vanhojen härkien osalta, jotka loikkivat ja juoksentelivat sinne tänne noin sadan kyynärän päässä ja toisinaan antoivat minun tulla vielä lähemmäksikin. Oli selvää, ettei niitä koskaan oltu metsästetty.
Kerran tai kahdesti olin ampumamatkan päässä parista vanhasta härästä, jotka näyttivät olevan jälkijoukkona. En halunnut kuitenkaan niitä ampua. Tiesin, että niiden liha osoittautuisi sitkeäksi. Halusin jotakin mureampaa. Halusin lennättää luodin hiehoon tai yhteen nuorista häristä, joiden sarvet eivät vielä olleet alkaneet kivertyä. Näin niitä useita laumassa.
Niin kesyjä kuin eläimet olivatkin, en silti päässyt yhtään niistä kyllin lähelle. Etupäässä olevat vanhat härät johtivat ne aina pois pyssynkantaman päästä; ja ne kaksi, jotka päättivät joukon, näyttivät ajavan niitä eteenpäin minun lähestyessäni.
No niin, tällä tavoin ne houkuttelivat minut kauemmas kuin mailin päähän; ja ajon jännitys sai minut unohtamaan, kuinka väärin tein mennessäni niin kauas leiriltä. Mutta ajatellen lihaa ja yhä toivoen voivani laukaista jatkoin yhä edelleen.
Vihdoin ajo vei minut sellaiselle maalle, jossa ei enää ollut pensastoa; siellä oli kuitenkin siitä huolimatta hyvää suojaa muurahaiskeoista, jotka suurten telttojen tavoin seisoivat yhtä pitkien matkojen päässä toisistaan hajallaan pitkin lakeutta. Ne olivat hyvin suuria — muutamat yli kahdentoista jalan korkuisia — ja erosivat kaikkialla yleisestä kupoolinmuotoisesta lajista. Ne olivat suurten kartioiden eli pyöristettyjen pyramiidien muotoisia, joukko pienempiä kartioita kohosi niiden perustan ympärillä ja kierteli niiden sivuja pienten tornien tavoin. Tiesin niiden olevan erään valkoisen muurahaislajin kekoja ja hyönteistutkijain antaneen sille nimen Termes bellicosus.