Mutta saavutin vahingoittumatta kartion huipun; sitten käännyin ja katsoin alas ahdistajaani. Näin, ettei se sinne voisi minua seurata. Niin terävät kuin sen sarvet olivatkin, olin turvassa niiden ulottuvilta.
33. luku.
HÄRÄN PIIRITTÄMÄNÄ.
— No niin, jatkoi Hans hetken vaitiolon jälkeen, aloin pitää itseäni onnellisena onnistuneen pakoni vuoksi; sillä olin varma, että ilman muurahaiskekoa olisin ollut kuoliaaksi tallattu ja lävistetty. Härkä oli lajinsa suurimpia ja hurjimpia ja aika vanha myöskin, kuten saatoin päättää sen paksujen mustien sarvien juurista, jotka miltei kohtasivat toisensa otsassa, kuten myös sen tummasta väristä. Minulla oli yllinkyllin aikaa tehdä huomioita. Tunsin olevani turvassa — tiesin, ettei villihärkä enää pääsisi lähelleni, ja istuin korkealla keskimmäisen kartion huipulla katsellen sen liikkeitä aivan kylmäverisesti.
On totta, että se teki kaikkensa saavuttaakseen istumapaikkani. Toistakymmentä kertaa se ryntäsi ylös kekoa ja useammin kuin kerran se sai jalansijaa alempien tornien huipuilla, mutta pääkartio oli liian jyrkkä sille. Ei ihmekään! Oli kysynyt minunkin voimiani sinne kiivetä.
Toisinaan se tuli hurjissa hyökkäyksissään niin lähelle minua, että olisin voinut pyssyni suulla iskeä sen sarviin; ja olin valmistautunut antamaan sille iskun kun vain saisin hyvän tilaisuuden. En ole koskaan nähnyt elukan olevan niin raivoissaan. Tosiasia oli, että luotini oli osunut siihen — haava oli sen leukapielessä ja vuoti runsaasti verta. Sen tuottama kipu teki sen vallan hulluksi; mutta se ei ollut ainoa syy sen vimmaan, kuten jälkeenpäin huomasin.
No niin. Koetettuaan useita kertoja turhaan kiivetä keolle, se muutti menettelytapaa ja alkoi puskea muurahaiskekoa kuin sortaakseen sen. Yhä uudestaan se peräytyi ja sitten syöksyi kaikin voimin eteenpäin; ja totta puhuakseni näytti vähän aikaa siltä kuin se onnistuisi.
Sen voimakkaat iskut kaatoivat useita pienemmistä kartioista; ja kova sitkeä savi antoi perään sen teräville sarville, joita se käytti ylösalaisin käännetyn kärkikuokan tavoin. Saatoin nähdä, että se useissa kohdin oli avannut hyönteisten kammiot eli oikeastaan keon ulompaan kuoreen sijoitetut tiet ja käytävät.
Tätä kaikkea en pelännyt. Uskoin sen pian tyhjentävän raivonsa ja menevän tiehensä; ja silloin voisin laskeutua alas ilman vaaraa. Mutta tarkasteltuani sitä hyvän rupeaman, en ollut niinkään vähän hämmästynyt huomatessani sen tyyntymisen asemasta tulevan yhä raivokkaammaksi. Olin ottanut esiin nenäliinani kuivatakseni hikeä kasvoiltani. Istumapaikkani oli kuuma kuin pätsi. Ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, ja auringonsäteet, helottaen suoraan alas ja heijastuen takaisin valkeasta savesta, saivat hien virtoina vuotamaan. Joka hetki täytyi minun pyyhkiä silmiäni kuiviksi nenäliinalla.
Minä levitin nenäliinan aina auki, ennenkuin vein sen kasvoilleni; ja joka kerran niin tehdessäni huomasin villihärän raivon lisääntyvän. Silloin se todella jätti keon tonkimisen ja teki uuden hyökkäysyrityksen minua kohti, mylvien kovimmalla äänellään rynnätessään jyrkkää seinää vasten.