Olin tästä ymmällä ja kummissani. Kuinka saattoi kasvojen pyyhkiminen ärsyttää villihärkää uudelleen? Ja siten oli kuitenkin selvästi asian laita. Joka kerran niin tehdessäni se näytti paisuvan uudesta kiukunpuuskasta. Selitys tuli vihdoin. Näin, ettei hien pyyhkiminen sitä ärsyttänyt, vaan nenäliinan pudisteleminen auki. Se oli, kuten tiedätte, kirkkaan helakanpunainen. Ajattelin sitä ja silloin ensi kertaa huomasin kuulleeni, että mikä punainen tahansa vaikuttaa kaikkein voimakkaimmin villihärkiin ja kiihoittaa sen hulluutta muistuttavaan raivoon.
En tahtonut ylläpitää sen vimmaa. Käärin kokoon nenäliinan ja piilotin sen taskuuni — pitäen parempana kärsiä hikoilemista kuin jäädä sinne kauemmaksi aikaa. Kätkemällä punaisen aloin toivoa sen sitä pikemmin tyyntyvän ja menevän tiehensä.
Mutta olin herättänyt siinä liian hurjan paholaisen henkiin, jotta se helposti olisi asettunut. Se ei näyttänyt tyyntymisen oireita! Päinvastoin se jatkoi ryntäilyä, puskemista ja mylvimistä yhtä kostonhimoisesti kuin konsanaan — vaikkei punainen ollutkaan enää sen silmien edessä.
Aloin tuntea itseni todella vaivaantuneeksi. En ollut ajatellut, että gnuu on niin leppymätön raivossaan. Härkä tunsi nähtävästi haavansa aiheuttamaa kipua. Saatoin huomata sen sitä valittavan. Se tiesi kylläkin hyvin, että minä olin tuottanut sille tuon tuskan.
Se näytti päättäneen olla laskematta minua kostoltaan pakoon. Se ei osoittanut merkkiäkään aikomuksesta lähteä paikalta, vaan työskenteli kavioin ja sarvin kuin tahtoisi hajoittaa töyrään.
Minua alkoi asemani väsyttää. Vaikken pelännytkään, että härkä minuun ulottuisi, huolestutti minua ajatus, että viivyin niin kauan poissa leiriltä. Tiesin, että minun olisi tullut olla siellä. Ajattelin pientä siskoani ja veikkoani. Joku onnettomuus voisi heitä kohdata. Olin hyvin pahoillani siitä, vaikka siihen saakka olin vähän tai en ollenkaan pelännyt itseni vuoksi. Toivoin yhä villihärän väsyvän ja jättävän minut ja silloin voisin pian juosta kotiin.
Sanon, etten siihen saakka ollut vakavasti pelännyt itseni tähden — paitsi noina hetkinä, jolloin härkä ajoi minua kummulle, mutta se pieni pelko meni pian ohi.
Nyt ilmaantui kuitenkin toinen pelon aihe — toinen vihollinen, yhtä kauhea kuin raivostunut härkä — ja se miltei sai minut hyppäämään alas viimemainitun sarville ensi säikähdyksen hetkenä!
Sanoin, että villihärkä oli murtanut useita pienemmistä torneista — muurahaiskeon ulkorakenteista ja oli avannut sisällä olevia onttoja lokeroita. Se ei ollut päässyt tunkeutumaan pääholviin, vaan ainoastaan ulkoseiniä kiertäviin käytäviin ja teihin.
Huomasin, että niin pian kuin ne olivat murretut auki, oli jokaisesta rynnännyt esiin joukko muurahaisia. Olinpa todella havainnut monien näistä elukoista ryömivän kukkulan ulkosivulla, kun ensin lähestyin sitä, ja olin ihmetellyt tätä — koska tiesin niiden tavallisesti pysyvän maan alla mennessään ja tullessaan pesistään. Olin havainnut tuon kaiken panematta siihen silloin huomiota — olin liian kiihkeässä touhussa ajatellakseni mitään muuta. Viimeisenä puolena tuntina olin liian uutterasti tarkastellut villihärän temppuja ottaakseni katseeni siitä irti hetkeksikään.