Olin noussut kartion korkeimmalle kohdalle ja seisoin sen huipulla. Se oli niin terävä, että saatoin tuskin pysyä tasapainossa, mutta hyönteisten tuskalliset pistot saivat minut tanssimaan siinä kuin minkäkin temppuilijan.
Mitä merkitsivät kuitenkaan nuo, jotka jo olivat pistäneet nilkkojani, niihin lukemattomiin nähden, jotka luultavasti pian lävistäisivät minut myrkyllisillä nuolillansa? Ne parveilivat jo ylös viimeistä penkerettä. Pian ne peittäisivät kartion huipun, jolla seisoin. Ne ryömisivät pitkin jäseniäni äärettömissä joukoissa — ne —
En voinut enää ajatella, mitä ne tekisivät. Pidin parempana koettaa onneani villihärän suhteen. Hyppäisin alas. Ehkäpä joku onnellinen sattuma auttaisi minua. Taistelisin gnuun kanssa pyssyäni käyttäen. Kenties onnistuisin pääsemään pakoon jollekin toiselle keolle. Kenties —
Olin todella valmiina hyppyyn loikatakseni alas, kun uusi tuuma pälkähti päähäni; ja ihmettelin typeryyttäni, etten sitä ennemmin ollut ajatellut. Mikä estäisi minua pitämästä termiittejä loitolla? Niillä ei ollut siipiä — sotilailla ei niitä ole — eikä työeläimillä myöskään, mitä siihen tulee. Ne eivät voisi lentää päälleni. Ne saattoivat vain ryömiä kartiota ylös. Nutullani voisin pyyhkiä ne pois. Varmasti voisin — kuinka en sitä ennen tullut ajatelleeksi?
En viivytellyt riisuessani nuttuani. Laskin syrjään hyödyttömän pyssyni, pudottaen sen eräälle alemmalle penkereelle. Tartuin kiinni takkini kauluksesta; ja käyttäen sitä luutana puhdistin kartion sivut muutamassa hetkessä lähettäen tuhansia termiittejä suin päin vyörymään alas.
Pyh! kuinka yksinkertaisesti se kävi! Miksi en ollut tehnyt sitä ennen? Vaati tuskin mitään ponnistusta lakaista nuo lukemattomat joukot alas, ja varsin vähällä vaivalla pysyttäisin ne poissa niin kauan kuin minua haluttaisi.
Ainoa tuntemani kiusa johtui niistä muutamista, jotka olivat päässeet housuihini ja yhä purivat minua; mutta niistä vapautuisin aikanansa.
No niin, jäin huipulle ja kumarruin nyt alas pyyhkäistäkseni takaisin yhä ylöspäin parveilevia sotilaita, sitten puuhailin koettaen vapautua niistä muutamista, jotka ryömivät minua pitkin. En enää tuntenut levottomuutta hyönteisten vuoksi — vaikken ollut lainkaan paremmassa asemassa härkään nähden, joka yhä piti vahtia alhaalla. Kuvittelin kuitenkin sen nyt osoittavan väsymyksen merkkejä ja pian jättävän piirityksen; ja tämä mahdollisuus sai minut iloisemmalle mielelle.
Äkillinen muutos tapahtui. Uusi kauhunväristys odotti minua.
Hypätessäni sinne tänne kartionhuipulla antoi pohja äkkiä perään — kuivunut savi murtui kumisevasti ryskyen, ja minä vajosin katon läpi. Jalkani tunkeutuivat alas onttoon kupuun — kunnes ajattelin, että minun oli täytynyt musertaa suuri kuningatar kammioonsa — ja seisoin kaulaa myöten hautautuneena.