Olin kummastunut ja hiukan kauhuissani, en äkillisessä putoamisessa saamastani kolhaisusta. Sehän oli luonnollista kylläkin, ja muutamassa hetkessä olisi tyyneyteni palannut; mutta jokin muu minua pelotti. Jotakin liikkui jalkojeni alla, kun ne "ottivat pohjaan" — jotakin liikkui ja kohosi niiden alla ja livahti sitten nopeasti pois laskien minut yhä alemmas!
Mitä se saattoi olla? Poljinko elävien muurahaisten suurta parvea? En luullut niin olevan. Se ei tuntunut sentapaiselta. Se näytti olevan jotakin paksua ja vankkaa, sillä se kannatti koko painoani hetken tai pari ennenkuin luiskahti altani.
Mitä tahansa se olikin, se pelästytti minua melkolailla; enkä jättänyt jalkojani sen seuraan viidenkään sekunnin ajaksi. Ei, kuuminkaan ahjo olisi tuskin ehtinyt kärventää niitä siinä ajassa, jonka ne viipyivät pimeän kuvun sisällä. Viidessä sekunnissa ne olivat seinämällä jälleen — murtuneilla reunoilla, jonne olin kohonnut ja jossa nyt seisoin hämmästyksestä vallan mykkänä!
Mitä sitten? En voisi enää pitää muurahaisia loitolla. Katsahdin alas pimeään onkaloon; niitä tuli sitä tietä ylös sankoin joukoin. En voisi enää lakaista niitä pois.
Sillä hetkellä sattuivat silmäni osumaan härkään. Se seisoi kolmen tai neljän askeleen päässä keon juurelta. Se seisoi sivuttain pää käännettynä sitä kohden ja katsellen sitä hurjin silmäyksin. Sen asento oli vallan muuttunut ja niin oli mielestäni sen silmien ilmekin. Näytti siltä kuin se olisi juuri syöksynyt uuteen asentoonsa ja olisi valmis tekemään toisen kirmaisun. Näytti siltä kuin jokin olisi sitäkin kauhistuttanut!
Ilmeisesti oli niin; sillä seuraavassa hetkessä se päästi kimeän mylvähdyksen, laukkasi useita askeleita kauemmaksi, kääntyi jälleen, pysähtyi ja seisoi tuijottaen kuten ennen!
Mitä tuo saattoi merkitä? Oliko laen murtuminen ja äkillinen putoamiseni sitä pelottanut?
Ensin luulin niin, mutta sitten huomasin, ettei se katsellut ylös huippua kohti. Se näytti katsoa tuijottavan jotakin keon juurella olevaa esinettä — vaikken paikaltani voinut nähdä siellä mitään, joka sitä olisi voinut pelottaa.
Minulla ei ollut aikaa tuumiskella, mitä se saattoi olla, — ennenkuin härkä uudelleen korskui ja nostaen häntänsä korkealle ilmaan kiiti pois täyttä laukkaa poikki lakeuden!
Hyvilläni tästä näystä en enää ajatellut, mikä minut oli sen seurasta vapauttanut. Omituinen putoamiseni varmaan, päättelin; mutta eipä väliä, kun otus nyt oli mennyt. Niinpä tarttuen pyssyyni valmistauduin laskeutumaan korkealta asemaltani, johon olin perinpohjin kyllästynyt.