Tultuani juuri puoliväliin, satuin katsahtamaan alas; ja siinäpä olikin se, joka oli vanhaa härkää kauhistuttanut. Eikä ihme. Se olisi voinut ketä tahansa pelottaa — kummallisen näköinen elukka kun oli. Saviseinässä olevasta aukosta pisti esiin pitkä, paljas lieriömäinen kuono, josta kohosi pari miltei sen pituista korvaa seisoen pystyssä kuin kauriin sarvet ja antaen niitä kantavalle eläimelle villin ja ilkeän näön. Se olisi aika lailla minua pelästyttänyt, jollen olisi tiennyt mikä se oli; mutta tunsin sen heti yhdeksi maailman vaarattomimmista olennoista — aardvarkiksi.
Sen ilmestyminen selitti härän pakenemisen ja valaisi myöskin, miksi muurahaiset olivat liikkeellä ensin tullessani keolle.
Sanomatta sanaakaan tai vähintäkään meluamatta tartuin pyssyyni kuin nuijaan; ja kumartuen alas annoin esiinpistävälle kuonolle iskun pyssynperällä. Se oli ilkeä isku; ja ottaen huomioon elukan minulle tekemän palveluksen, kun se pelotti pois villihärän, mitä kiittämättömin vastapalvelus. Mutta en silloin hallinnut tunteitani. En miettinyt — tiesin ainoastaan pitäväni maasian lihasta — ja isku oli annettu.
Elukka rukka! Se sai surmansa. Miltei nytkähtämättä se kaatui kuolleena aukkoon, jonka se omin kynsin oli kaivanut.
No niin, sen päivän seikkailut eivät vielä päättyneet. Ne eivät näyttäneet milloinkaan loppuvan. Olin ottanut maasian olalleni ja olin aikeissa kääntyä kotia kohden, kun ihmeekseni huomasin — ei minua piirittäneen, vaan sen entisen vastustajan — vielä olevan lakeudella siinä, missä sen olin viimeksi nähnyt! Havaitsin sen vielä olevan yhä jonkinlaisessa puolimakaavassa, puoleksi polvistuvassa asennossa, pää aivan lähellä maata.
Sen omituiset liikkeet näyttivät kaikkea muuta kummallisemmilta. Luulin toisen sitä pahoin vioittaneen ja sen olevan kykenemättömän pääsemään pois.
Ensin varoin menemästä sen lähelle — muistaen äsken päässeeni hädin tuskin pakoon — ja ajattelin pysytellä etäällä siitä ja jättää sen yksin. Vaikka se olisikin haavoitettu, voisi se olla kyllin voimakas hyökätäkseen kimppuuni; ja tyhjä pyssyni olisi, kuten jo olin kokenut, vain huono puolustautumisase.
Epäröin mennä sen lähelle, mutta uteliaisuus kasvoi suureksi katsellessani sen omituisia temppuja, kunnes menin kymmenkunnan kyynärän päähän paikasta, jossa se oli polvillaan.
Kuvitelkaa hämmästystäni huomatessani syyn sen salaperäisiin liikkeisiin. Se ei ollut millään tavoin vahingoittunut — siinä ei ollut naarmuakaan; mutta siitä huolimatta se oli yhtä täydellisesti raajarikko kuin jos olisi menettänyt parhaan jalkaparinsa.
Perin omituisella tavalla se oli tehty niin avuttomaksi. Sen tapellessa toisen härän kanssa oli sen toinen etujalka tavalla tai toisella joutunut sarven päälle; ja siinä se pysyi — se ei ainoastaan estänyt itse jäsenen käyttöä, vaan piti sen päätä niin likellä maata, ettei se voinut paikalta liikahtaa!