He eivät olleet käyneet mailiakaan eteenpäin, kun he joutuivat miltei tuoreille norsun jäljille. Ne kulkivat läpi kaikkein tiheimmän okaisen viidakon — missä muut olennot kuin elefantti, sarvikuono tai kirveellä varustettu ihminen eivät olisi voineet raivata tietänsä. Siitä oli täytynyt kulkea kokonaisen perhekunnan, johon kuului uros, naaras tahi parikin ja useita eri-ikäisiä poikasia. Ne olivat kulkeneet yhdessä rivissä, kuten norsut tavallisesti tekevät; ne olivat tehneet säännöllisen, usean jalan levyisen polun, josta pensaat olivat poissa ja johon niiden suunnattomat jalanjäljet olivat tallautuneet. Vanha härkä, sanoi Swartboy, oli kulkenut edellä ja poistanut tieltä kaikki esteet kärsänsä ja torahampaittensa avulla. Niin oli epäilemättä ollut asianlaita, sillä metsämiehet huomasivat mahtavia oksia taitettuina tahi vielä roikkuvina ja sivulle käännettyinä, pois tieltä — aivan kuin ihmiskäden toimesta.
Swartboy vakuutti vielä, että tällaiset norsunpolut tavallisesti johtavat veden luo kaikkein helpointa ja lyhyintä tietä — kuten taitavan insinöörin suunnitelman mukaan — näyttäen näiden eläinten harvinaista vaistoa tahi älyä.
Senpä vuoksi metsästäjät odottivat pian saapuvansa jollekin juomapaikalle; mutta yhtä luultavaa oli, että jäljet johtivat heidät pois veden luota.
He eivät olleet seuranneet niitä pitemmältä kuin neljännesmailin, kun he saapuivat toiselle samanlaiselle polulle, joka kulki heidän noudattamiensa jälkien poikitse. Sen olivat myös useat norsut tehneet — luultavasti perhekunta — ja siinä olevat jäljet olivat yhtä tuoreet kuin heidän seuraamansa.
He epäröivät hetkisen kumpaa kulkea, mutta päättivät vihdoin pitkittää suoraan eteenpäin; ja niin he taivalsivat edelleen kuten ennenkin.
Heidän suureksi harmikseen johtivat jäljet viimein avonaisemmalle maalle, missä norsut olivat hajaantuneet; ja seurattuansa yhden jälkiä ja sitten toisen tuloksetta he eksyivät ja kadottivat jäljet kokonaan.
Kääntyessään ympäri löytääkseen ne paikassa, missä pensaikko oli harvaa ja hajanaista, Swartboy äkkiä juoksi toiselle sivulle huutaen toisia seuraamaan itseänsä. Van Bloom ja Hendrik menivät perässä nähdäkseen mitä bushmanni aikoi. He arvelivat hänen nähneen elefantin, ja molemmat olivat jo melkoisen kiihtyneinä vetäneet koteloista pyssynsä.
Elefanttia ei siellä kuitenkaan ollut. Kun he saavuttivat Swartboyn, seisoi tämä erään puun alla ja osoitti sen juurella olevaa maata. Metsämiehet katsoivat alas. He näkivät maan toisella puolella puuta olevan tallatun, ikään kuin hevosia tahi muita elukoita olisi pidetty sidottuina siellä pitkän aikaa ja ne olisivat kuluttaneet turpeen ja survoneet sen pölyksi kavioillaan. Puun — tuuhealatvaisen varjoisan akaasian — kuori oli toiselta puolen jonkun matkaa ylöspäin kulunut sileäksi, aivan kuin olisi karja käyttänyt sitä hankaamispaaluna.
"Mikä sen on tehnyt?" kysyivät kenttäkornetti ja Hendrik samassa hengenvedossa.
"Olifantin nukkupuomi" (elefantin nukkumispuu), vastasi Swartboy.