Toinen työ oli vielä suorittamatta — niiden paalujen asettaminen, jotka van Bloom ja Hendrik jo olivat valmistaneet. Syvät kolot täytyi tehdä, jotta ne saatiin lujasti kiinni. Mutta Swartboy oli oikea mies koloa tekemään; ja vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa hän oli kaivanut kolme, joista kukin oli jalan syvyinen eikä puoltakaan tuumaa laajempi kuin paalujen paksuus.
Olet kenties utelias tietämään, miten hän menetteli. Sinä olisit kaivanut kolon lapiolla ja pakostakin yhtä leveän kuin itse lapio. Mutta Swartboylla ei ollut lapiota eikä hän olisi sitä käyttänyt, jos siellä olisi ollutkin koska se olisi tehnyt kolot liian suuriksi hänen tarkoitustansa varten.
Swartboy kaivoi kolonsa "puhkomalla" — minkä työn hän suoritti pienen terävän kepin avulla. Sillä hän ensin pehmitti maata sopivan laajuisen ympyrän alalta. Sitten hän otti irrallisen mullan, heitti sen pois ja pisteli taas piikinkärjellä kuten ennenkin. Jälleen mullan poistamista, jälleen kepin käyttämistä ja niin edelleen, kunnes pienen kolon arveltiin olevan kyllin syvän.
Ne kaivettiin jonkinlaiseen kolmioon puun tyven lähettyville, mutta päinvastaiselle sivulle kuin missä norsu seisoisi, jos se ottaisi haltuunsa vanhan paikkansa.
Jokaiseen koloon Swartboy sovitti nyt paalun, paksu pää alas- ja kärki ylöspäin; muutamat pikkukivet ja hiukan multaa ahdettuina sivuille kiilasivat ne niin lujaan kuin ne olisivat kasvaneet siihen.
Paalut peitettiin nyt pehmeällä maalla, jotta puun valkea väri tulisi salatuksi; jääneet lastut poimittiin pois ja kaikki työn jäljet poistettiin täydelleen. Tämän tehtyänsä metsämiehet vetäytyivät pois paikalta.
He eivät menneet kauas; valiten tuulen alla olevan suuren tuuhean puun kaikki kolme kiipesivät siihen ja istuivat kätkeytyneinä sen oksien sekaan.
Kenttäkornetti piti pitkän putkensa valmiina ja samoin Hendrik rihlapyssynsä. Siinä tapauksessa, että Swartboyn sukkela ansa pettäisi, he aikoivat käyttää pyssyjänsä, mutta ei muuten.
Nyt oli jo pian puolenpäivän aika ja päivästä oli tullut mitä kuumin. Ilman lehvien luomaa varjoa olisi heistä tuntunut perin tuskalliselta. Tämän johdosta Swartboy ennusti suotuisasti. Suuri kuumuus todennäköisemmin kuin mikään muu toisi elefantin mielinukkumispaikalleen viileään varjoon.
Oli tullut keskipäivän aika. Otus ei voinut kauaa viipyä, tuumivat he.