Metsämiehet pysyvät puussa. He näkevät norsun kaatuneen — sen olevan keihästetyn. Ei tarvita heidän vähäisiä aseitansa. Heidän riistansa on jo saanut kuolinhaavan.
Taistelu on lyhyt. Kuoleman edellä käyvä tuskallinen hengitys kuuluu pitkästä kärsästä; ja sitten seuraa syvä hiljaisuus.
Metsämiehet hypähtävät alas ja lähestyvät maassa makaavaa ruumista. He näkevät sen yhä makaavan kauhealla teräväkärkisellä paalutuksella, johon se oli kaatunut. Paalut ovat tehneet tehtävänsä mitä tehokkaimmin. Elefantti ei hengitä enää. Se on kuollut!
Muhkeitten torahampaitten leikkaaminen vei tunnin ajan. Sitä eivät metsämiehemme pahoitelleet; he olivat vain sitä enemmän hyvillään, kun havaitsivat kukin saavansa raskaan taakan — niin raskaan kuin mies jaksoi kantaa.
Van Bloom otti toisen olkapäälleen, Swartboy toisen, kun taas Hendrik otti taakakseen pyssyt ja muut kojeet, ja kaikki kolme palasivat riemuiten leirille, jättäen kuolleen norsun haaskan jälkeensä.
37. luku.
AFRIKAN VILLIT AASIT.
Van Bloomin mieli ei ollut levollinen huolimatta sen päivän metsästyksen onnistumisesta. He olivat "pistäneet pussiin" riistan, se on totta, mutta millä tavoin? Heidän menestyksensä oli pelkkä sattuma eikä antanut heille mitään vakuutta siitä, mitä tulevaisuudessa saattoi odottaa. He saisivat kenties kulkea pitkälti, ennenkuin löytäisivät toisen norsujen "nukkumispuun" ja voisivat uudistaa helpon saalistamisensa.
Sellaisia olivat kenttäkornetin perin vähän ilahuttavat mietteet sinä iltana, jolloin he olivat palanneet onnistuneelta metsästykseltään.
Mutta vielä vähemmän ilahuttavia ne olivat kaksi viikkoa myöhemmin hänen katsahtaessaan taaksepäin moniin onnistumattomiin retkiin, joilta he olivat palanneet — kun he, vietettyänsä kaksitoista päivää elefantinajossa, olivat lisänneet varastoonsa vain yhden ainoan torahammasparin, ja nekin olivat naarasnorsun torahampaat, tuskin kahden jalan pituiset ja arvoltaan vähäiset.