Se ajatus ei ollut sitä vähemmän tuskallinen, että he lähes joka päivä olivat tavanneet norsuja ja saaneet ammutuksi yhden tahi pari laukausta näihin eläimiin. Se ei parantanut asiaa rahtustakaan. Se päinvastoin opetti metsästäjille, kuinka helposti norsut saattoivat paeta, kuten ne aina tekivät. Se opetti heille, kuinka vähäiset heidän mahdollisuutensa olivat tuollaisen riistan voittamiseen niin kauan kuin saattoivat seurata niitä vain jalkaisin.
Jalan kulkevalla metsämiehellä on ainoastaan pienet mahdollisuudet norsuun nähden. Saavuttaa se hiipien on kylläkin helppoa, ja kenties päästä ampumaan yksi ainoa laukaus; mutta elukan pötkiessä tiehensä tiheän viidakon läpi on sen seuraaminen ikävää työtä. Se voi kulkea maileja pysähtymättä, ja jos metsästäjän onnistuisikin saavuttaa se, olisi se kenties vain hänen ampuaksensa toisen laukauksen ja nähdäksensä riistan vielä kerran katoavan pensaikkoon — kenties voimatta enää sen jälkiä seurata.
Ratsastavalla metsämiehellä on tämä etu. Hänen hevosensa voi saavuttaa norsun; ja tämän eläimen omituisuuksia on, että sinä hetkenä, jolloin se huomaa vihollisensa, mikä se sitten lieneekin, olevan itseään nopeamman, se hylkää enemmän pakenemisen ja seisahtuu oitis tekemään vastarintaa; metsästäjä voi silloin ampua niin monta laukausta kuin tahtoo.
Siinä on tuo suuri etu, joka ratsain kulkevalla metsämiehellä on. Toinen etu on se turvallisuus, minkä hevonen tuottaa, tehdessään ratsastajan kykeneväksi välttämään vihastuneen norsun hyökkäyksiä.
Ei ihme siis, että van Bloom hartaasti halusi hevosta. Ei ihme, että hän tunsi surua ollen jalon toverin puutteessa, joka olisi voinut niin paljon auttaa häntä metsästyksessä.
Hän oli sitä enemmän pahoillaan nyt tutustuttuaan tienooseen ja huomattuaan sen olevan vallan täynnä norsuja. Oli nähty satakin eläintä yhdessä joukossa, ja ne eivät suinkaan olleet arkoja tai halukkaita pakenemaan yhden tai kahden laukauksen jälkeen. Kenties ne eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet pyssynpamausta, ennenkuin hänen oman pitkän putkensa laukaisu paukkui niiden suunnattomissa korvissa.
Kenttäkornetti arveli, että hän hevosen avulla oli voinut surmata monta ja saada paljon arvokasta norsunluuta. Ilman hevosta oli hänellä varsin vähäiset mahdollisuudet toteuttaa aiettansa. Hänen toiveensa päättyisivät luultavasti pettymykseen.
Haikeasti hän tunsi tämän. Valoisat toiveet, joihin hän niin palavasti oli antautunut, peittyivät pilviin; ja tulevaisuuden pelko kiusasi häntä jälleen. Hän kuluttaisi turhaan aikansa tässä erämaassa. Hänen lastensa täytyi elää ilman kirjoja, ilman kasvatusta, ilman seuraa. Jos hänet äkkiä kutsuttaisiin pois, mikä heistä tulisi? Hänen sievä Gertrudensa ei olisi sen paremmassa asemassa kuin pieni villi-ihminen — hänen pojistaan tulisi, ei leikillä, kuten hänellä oli tapana heitä nimittää, vaan todella "pensastopoikien" kolmikko.
Jälleen täyttivät nämä ajatukset isän sydämen tuskalla. Oi, mitäpä hän olisikaan antanut sillä hetkellä parista hevosesta, millaisista tahansa!
Tätä miettiessään istui kenttäkornetti suuressa nwana-puussa, järven puoleiselle sivulle rakennetulla lavalla josta saattoi nähdä veden kokonaisuudessaan. Tältä kohdalta sai myös erinomaisen näköalan järven itäpuolella olevasta seudusta. Jonkun matkan päässä se oli metsäistä, mutta lähempänä lampea levittäytyi silmien eteen ruohoinen tasanko kuin viheriä niitty.