Metsämiehen silmät olivat luodut tälle tasangolle, ja juuri silloin osui hänen katseensa eläinjoukkoon, joka kulki aukeaman poikki ja lähestyi lampea.
Ne olivat suuria elukoita — melkein pienen hevosen muotoisia ja kokoisia — ja kulkivat yhdessä rivissä; siten näytti joukko matkan päästä jonkinlaiselta "cafilalta" eli karavaanilta. Kaikkiansa oli noin viisikymmentä yksilöä rivissä ja ne marssivat eteenpäin tasaista ja tyyntä vauhtia, kuten jonkun viisaan johtajan ohjaamina ja määrääminä. Kuinka suuresti se erosikaan gnuu-eläimen oikukkaista ja kummallisista liikkeistä.
Viimemainittua eläintä ne kukin erikseen jonkun verran muistuttivat. Ruumiittensa ja häntänsä muodon puolesta, yleiseltä pääväriltään sekä niiden leukapielissä, niskassa ja hartioilla huomattavien kirjavien eli tiikerintapaisten juovien vuoksi. Nämä juovat olivat täydelleen samanlaisia muodoltaan kuin seebralla, mutta vähemmän selviä eivätkä ulottuneet vartaloon eikä raajoihin, kuten varsinaisella seebralla. Yleiseltä väriltään ja muutamissa muissakin suhteissa muistuttivat elukat aasia; mutta niiden pää, kaula ja ruumiin yläosa olivat tummempaa väriä vivahtaen heikosti punertavanruskeaan. Itse asiassa muistuttivat tulokkaat jossakin kohdin kaikkia neljää — hevosta, aasia, gnuu-eläintä ja seebraa — ja kuitenkin ne selvästi erosivat jokaisesta. Seebraa ne eniten muistuttivat — sillä todellisuudessa ne olivat erästä seebralajia — ne olivat kvaggoja.
Nykyisten luonnontutkijan on tapa jakaa Equidae eli hevosen heimo kahteen sukuun — hevonen (equus) ja aasi (asinus); pääeroavaisuudet ovat, että hevosen sukuisilla eläimillä on pitkä aaltoileva harja, leveä häntä ja känsät sekä taka- että etujaloissa; aasilla sitävastoin on lyhyt, harva ja pysty harja, hoikka häntä, jonka päässä vain on pitkiä karvoja, ja sen takajaloista puuttuu känsiä. Etujaloissa niitä on kuten hevosella.
Vaikka hevosen sukua onkin useita lajeja — kymmenittäin, suuresti toisistaan eroavia — voi ne kaikki helposti tuntea näistä luonteenomaisista merkeistä, "Suffolk Punchista", suuresta lontoolaisesta työhevosesta, sen vähäiseen pikkuserkkuun, "Shetland poniin", saakka.
Aasilajeja on miltei yhtä paljon, vaikka tätä tosiasiaa ei yleisesti tunneta.
Ensiksi meillä on tavallinen aasi (Asinus vulgaris), suvun perusmuoto; ja siitä on eri maissa useita lajeja, joista muutamat ovat lähes yhtä oivallisia ja paljon kiitettyjä kuin hevoset. Sitten on "onager", "koulan" eli "villiaasi" (A. onager), jonka luullaan olevan tavallisen aasin kantaisä. Se on Aasian asukas, joskin sitä tavataan myös Afrikan koillisosassa. On myös "dshiggetai" eli "suuri villiaasi" (A. hemionus) Keski- ja Etelä-Aasiassa, ja toinen pienempi laji, "ghur" (A. Hamar), Persiassa. Vielä on "kiang" (A. kiang), jota tavataan Ladakhissa, ja "jo-to-tse" (A. equulus), Kiinan tataarien maan asukas.
Kaikki nämä ovat aasialaisia lajeja, jotka elävät villeinä ja eroavat toisistaan värin, suuruuden, muodon ja tapojenkin puolesta. Useat niistä ovat siromuotoisia nopeita kuin nopein hevonen.
Tässä kirjasessa ei meillä ole tilaa kuvataksemme kutakin niistä, vaan täytyy rajoittua huomauttamaan siitä, mikä oikeammin kuuluu aiheeseemme — Afrikan villeistä aaseista. Näitä on kuusi tahi seitsemän lajia — kenties enemmänkin.
Ensiksikin siellä on "villiaasi" (A. onager) jonka alue, kuten sanottu, ulottuu Aasiasta Afrikan koillisosiin, lähellä ensinmainittua maanosaa.