KVAGGOJEN KIINNIOTTAMISTA SUUNNITELLAAN.

Siihen saakka oli kenttäkornetti tuskin suvainnut huomata kvaggoja. Hän tiesi mitä ne olivat ja oli usein nähnyt lauman niitä — kenties aina saman — lähestyvän lampea ja juovan. Ei hän eikä kukaan hänen perheestänsä ollut ahdistanut niitä, vaikka he olisivat voineet surmata useita. He tiesivät, ettei näiden elukoiden keltainen, rasvainen liha kelvannut ruuaksi ja että vain nälkäiset alkuasukkaat sitä syövät — että niiden taljat, joskin niitä toisinaan käytetään viljasäkeiksi ja muihin tavallisiin tarkoituksiin, ovat vähäiset arvoltansa. Näistä syistä he olivat sallineet niiden tulla ja mennä rauhassa. He eivät halunneet tuhlata niihin ruutia ja lyijyä; eivät he myöskään tahtoneet turhan päiten tuhota moisia vaarattomia elukoita.

Joka ilta olivat siis kvaggat juoneet lammen rannalla ja menneet jälleen tiehensä herättämättä vähintäkään mielenkiintoa.

Niin ei käynyt tällä kertaa. Suurenmoinen suunnitelma valtasi nyt van Bloomin mielen. Kvaggajoukko sai äkkiä osakseen yhtä paljon mielenkiintoa kuin jos se olisi ollut norsulauma. Kenttäkornetti oli kavahtanut jaloilleen ja seisoi niitä katsellen — silmät mielihyvästä ja ihastuksesta säihkyen.

Hän ihaili niiden somajuovaisia päitä, niiden täyteläisiä hyvinmuodostuneita ruumiita, niiden keveitä, siroja jäseniä, lyhyesti sanoen, hän ihaili niissä kokoa, väriä ja suhteita. Milloinkaan ennen eivät kvaggat olleet näyttäneet niin kauneilta vee-buurin silmissä.

Mistä johtui sitten tämä uusi ihastus halveksittuja kvaggoja kohtaan? — sillä halveksimista ne saavat Kap-maan farmarilta, joka ampuu niitä vain ravinnoksi hottentottipalvelijoilleen. Miksi ne olivat äkkiä tulleet kenttäkornetin suosikeiksi? Sen ymmärrät saadessasi tietää mietteet, jotka juuri silloin täyttivät hänen mielensä.

Ne olivat seuraavanlaisia:

Eikö joitakuita näistä elukoista voisi ottaa kiinni ja kesyttää? —
Miksikä ei? Eikö niitä voisi totuttaa satulaan? — Miksi ei? Eivätkö ne
auttaisi häntä norsunmetsästyksessä aivan yhtä hyvin kuin hevoset? —
Miksikä ei?

Van Bloom teki nämä kolme kysymystä itselleen. Puoli minuuttia riitti antamaan niihin kaikkiin myönteisen vastauksen. Noissa kolmessa ehdotuksessa ei ollut ainoassakaan mahdottomuutta eikä epätodennäköisyyttä. Oli selvää, että ne voitaisiin suorittaa ja ilman vaikeutta.

Uusi toivo syttyi kenttäkornetin sydämeen. Jälleen hänen kasvonsa alkoivat ilosta loistaa.