Tämän seikan tunteminen oli mitä tärkein, ja kaikki sen heti käsittivät. Salahauta kaivettuna sille polulle, jota pitkin eläimet tulivat järvelle, vaikuttaisi epäilemättä Hendrikin sanojen mukaan — yksi voitaisiin saada kiinni ja toiset karkaisivat pelästyneinä. Mutta ulos johtaville jäljille asetettu samanlainen loukku aiheuttaisi toisenlaisen tuloksen. Kun kvaggat kerran olisivat lopettaneet juontinsa, ja juuri sillä hetkellä, jolloin ne lähtisivät pois vedestä, voisivat metsästäjät näyttäytyä vastakkaisella puolella, saattaa lauman nopeaan liikkeeseen ja panna ne laukkaamaan loukkuun. Tällä tavoin voitaisiin vangita koko haudallinen samalla kertaa eikä vain yhtä!
Kaikki tämä näytti niin mahdolliselta, ettei mitään muuta ehdotusta tehty — _salahauta_suunnitelma hyväksyttiin heti ja yksimielisesti.
Tuli vain kaivaa hauta, peittää se sopivasti ja sitten odottaa tulosta.
Heidän suunnitellessaan pysyi kvaggalauma kaiken aikaa näkyvissä huvitellen avoimella tasangolla. Se oli kiusaava näky Hendrikille, joka olisi suuresti halunnut näyttää tarkka-ampujataitoansa "taittamalla" yhden. Nuori metsämies ymmärsi kuitenkin, että olisi ollut typerää ampua niitä nyt siellä, koska se olisi estänyt niitä palaamasta lammelle; niinpä hän hillitsi itsensä ja jäi muiden kanssa katselemaan kvaggoja — kaikki tarkastelivat niitä sellaisella mielenkiinnolla, jommoista he eivät milloinkaan ennen olleet tunteneet nähdessään lauman näitä eläimiä.
Kvaggat eivät ensinkään heitä nähneet, vaikka olivat aivan lähellä suurta nwanapuuta. He — metsästäjät — olivat ylhäällä oksien keskellä, johon elukat eivät ajatelleetkaan vilkaista, ja puun tyven tienoilla ei ollut mitään, joka olisi pelkoa aiheuttanut. Vankkurien pyörät olivat kauan sitten toimitetut pensastoon, osaksi auringolta suojaan ja osaksi sentähden, että metsänriistaa usein tuli ampumamatkan päähän puusta ja sitä sillä tavoin sai ilman mitään vaivaa. Maassa oli tuskin mitään jälkiä, jotka olisivat ilmaisseet puussa sijaitsevan leirin olemassaoloa; ja ihminen olisi voinut kulkea ohi hyvinkin läheltä huomaamatta metsästäjäperheen omituista ilma-asuntoa.
Kaikki tämä oli tarkoituksellista kenttäkornetin puolelta. Vielä hän tunsi vähän ympäröivää seutua. Hän ei tiennyt, oliko siellä ehkä pahempia vihollisia kuin hyeenat ja leijonat.
Heidän tarkastellessaan kvaggojen temppuja teki yksi niistä omituisemman liikkeen kuin mitä he vielä olivat huomanneet.
Kysymyksessä oleva elukka söi rauhallisesti kulkien eteenpäin ja lähestyi vihdoin pientä pensasryhmää, joka oli avonaisella kentällä. Kun se oli pensaikon lähellä, nähtiin sen äkkiä loikkaavan eteenpäin, ja miltei samassa silmänräpäyksessä hypähti pörröinen elukka ulos pensaikosta ja alkoi juosta tiehensä. Viimemainittu ei ollut mikään muu kuin ruma juovikas hyeena. Sensijaan että se olisi kääntynyt päin kvaggaa ja alkanut taistella, kuten olisi luullut niin vahvan ja raivoisan pedon tekevän, päästi se hätäulvonnan ja pakeni niin nopeaan kuin sen koivet kantoivat.
Ne eivät kantaneet sitä pitkälle. Se pyrki nähtävästi suurempaan pensastoon, joka kasvoi lähellä, mutta ennenkuin se ehti puoliväliin aukeamaa, saavutti kvagga sen takaapäin ja päästäen kimakan "kuaag"-huutonsa kohosi pystyyn ja iski etukavionsa hyeenan selkään. Samassa hetkessä tarttui märehtijä hampainensa raatelueläimen niskaan ja piti kiinni yhtä lujasti kuin pihdeissä.
Kaikki katselivat nähdäkseen hyeenan vapauttavan itsensä ja pakenevan uudelleen. Turhaan he katselivat. Kyynärääkään se ei enää juossut. Se ei hengissä päässyt noiden kauheiden hampaitten otteesta.