Sellaisia olivat kenttäkornetin arvelut. Hans, Hendrik ja Swartboy tunnustivat ne oikeiksi. Kaikki huomasivat välttämättömäksi mennä työhön heti, ja työhön he kaikki lähtivät.
Onneksi oli työkalujen joukossa kaksi hyvää lapiota, "kihveli"-lapio ja kärkikuokka, joten he kaikki saattoivat olla toimessa yhtaikaa. Heillä oli myös koreja, joilla multa voitiin kantaa pois ja heittää lähellä olevaan syvään uomaan, josta sitä ei huomaisi. Se oli myös onnellinen asianhaara, sillä jos sitä olisi täytynyt kantaa pitkän matkan päähän, olisi työ tullut vielä raskaammaksi ja vaikeammaksi suorittaa oikeassa ajassa.
Merkittyänsä haudan ulkorajat he ryhtyivät työhön lapioin ja kuokin.
Maa osoittautui joltisenkin pehmeäksi eikä kuokkaa paljoa tarvittu.
Kenttäkornetti itse hoiteli toista lapiota, Hendrik toista, kun taas
Swartboy kihvelilapiollaan täytti koreja niin nopeaan kuin Hans ja
Totty, Trüeyn ja pikku Janin auttamina, ehtivät niitä tyhjentää.
Viimemainitut kantoivat omaa pientä koriansa ja avustivat varsin
tuntuvasti työn joutumista keventämällä Hansin ja Tottyn työtä.
Ja niin jatkui työ hilpeästi aina puoliyöhön asti ja senkin yli täysikuun valossa. Silloin kaivajat olivat kaulaa myöten haudassa.
He olivat nyt väsyneitä. He tiesivät voivansa helposti päättää työn huomenna; niinpä he panivat työkalunsa pois ja peseydyttyänsä virran kristallivedessä vetäytyivät makuusijoilleen puuhun.
Varhain aamun koittaessa he olivat työssä jälleen, ahkerina kuin mehiläiset, ja hauta edistyi niin nopeaan, että ennen aamiaisen syöntiä van Bloom tuskin voi nähdä sieltä seisoen varpasillaan, ja Swartboyn villainen päälaki oli lähes kaksi jalkaa maanpinnan alapuolella. Riittäisi kun hiukkasen vielä kaivettaisiin.
Aamiaisen jälkeen he ryhtyivät yhtä ripeästi kuin ennenkin työhön ja työskentelivät, kunnes arvelivat, että kuoppa oli kaivettu kyllin syväksi. Hyppykauriinkin olisi ollut vaikea hypätä ulos siitä, eikä minkään kvaggan olisi mahdollista selviytyä moisesta haudasta.
Nyt leikattiin keppejä ja pensaita ja niillä peitettiin hauta sievästi, ja siihen sekä suureen osaan läheistä maanpintaa siroteltiin korsia ja ruohoa. Älykkäimmänkin elukan olisi ulkokuori pettänyt; ei edes kettu olisi voinut loukkua havaita, ennenkuin olisi vierähtänyt sinne.
He olivat lopettaneet työn ennen päivällistä — joka sentähden olikin myöhäinen sinä päivänä —, joten muuta ei jäänyt tehtäväksi kuin syödä ja odottaa kvaggojen tuloa.
Päivällistä syödessä he kaikki olivat perin iloisia, huolimatta suunnattoman väsyttävästä hommasta, joka heillä oli ollut. Mahdollisuus saada kvaggoja vangituksi oli varsin kiihoittava ja piti seuruetta hyvällä tuulella.