Kiivettyänsä rannalle ja nähdessään polulle siroitellun tuoreen ruohon ja korret, johtaja päästi korskuvan haukahduksen ja näytti puoleksi olevan aikeissa kääntyä ympäri. Mutta juuri sillä hetkellä jymähti putken kova paukahdus ja sitten, kuin pienemmät kaiut, vähäisempien pyssyjen pamaukset oikealta ja vasemmalta, samalla kun Swartboy kiljui kovemmalla äänellänsä toisella taholla. Katsahtaessaan taaksensa kvaggat huomasivat, että miltei joka puolella oli outoja vihollisia. Vain yksi suunta näytti avoimelta niille — tie, jota he olivat tottuneet kulkemaan; ja pelosta haukahdellen syöksyi koko lauma rantaa ylös ja sulloutui hautaa kohden.
Sitten kuultiin sekavaa meteliä — paalujen ryskettä — monien kavioiden töminää — kumahtelevia ääniä raskaitten ruumiitten pudotessa yhdessä ja sekoittuen lakkaamattomassa taistelussa — ja hurjaa korskuntaa elukoiden kiitäessä peloissaan eteenpäin. Muutamien nähtiin hypähtävän korkealle ilmaan ikäänkuin loikatakseen haudan yli. Toiset kohosivat takajaloilleen ja kääntyen ympäri juoksivat takaisin järveen. Jotkut syöksyivät pois pensaikon kautta ja pääjoukko tuli juosten takaisin ja syösten veden läpi laittautui tiehensä solan kautta, josta oli tullutkin. Muutaman minuutin kuluttua ei ainoatakaan ollut näkyvissä.
Pojat luulivat niiden kaikkien päässeen pakoon; mutta van Bloom saattoi, korkeammalta asemapaikaltaan puussa, nähdä useiden kuonojen työntyvän esiin haudanreunan yläpuolella.
Saapuessaan paikalle metsästäjät huomasivat suureksi tyydytyksekseen kokonaista kahdeksan täysikasvuista kvaggaa haudassa — juuri kaksi sen vertaa kuin mitä seurue tarvitsi päästäkseen ratsain kulkemaan.
Vähemmässä kuin kahdessa viikossa sen jälkeen oli neljä kvaggaa kesytetty satulaa kantamaan, ja ne tottelivat täydellisesti suitsia. Luonnollisesti oli saatu kestää aikalailla potkimista ja heittämistä ja vikuroimista, monta ankaraa laukkaa ja joitakuita ilkeitä putoamisia, ennenkuin päästiin niin pitkälle; mutta sekä bushmanni Swartboy että "pensastopoika" Hendrik olivat taitavia hevosten harjoittamisessa, ja pian he kesyttivät kvaggat tarpeenmukaiseen taipuvaisuuteen.
Aivan ensi kerralla, jolloin näitä elukoita käytettiin norsunmetsästyksessä, ne suorittivat sen palveluksen, jota heiltä odotettiin. Elefantti, kuten tavallisesti, karkasi ensi laukauksen saatuansa. Mutta kvaggan selässä metsämiehet kykenivät pitämään sitä näkyvissään ja seuraamaan nopeasti sen kintereillä. Niin pian kuin norsu huomasi, että juoksusta ei ollut apua, hylkäsi se enemmän pakenemisen ja seisahtui vastarintaa tekemään, antaen heille tilaisuuden ampua laukauksen toisensa jälkeen, kunnes kuolettava haava kaatoi sen suunnattoman ruumiin maahan.
Van Bloom oli ihastuksissaan. Hänen toiveensa olivat suuret, hänen suopea tähtensä oli jälleen nousemassa.
Hän täyttäisi vielä aikeensa. Hänestä tulisi vielä rikas. Muutamat vuodet auttaisivat häntä rakentamaan onnensa — rakentamaan norsunluisen pyramiidin!
40. luku.