Metsästäjä oli saapunut muutaman sylen päähän solan suusta, kun hänen korviinsa kaikui polkemiselta kuulostava ääni, ikäänkuin joukko raskasjalkaisia elukoita olisi tulossa solaa ylös.
Hän kannusti kvaggaansa eteenpäin saapuakseen aukolle ja voidakseen nähdä alas kuiluun. Ennenkuin hän ehti sinne, hämmästyi hän nähdessään hirven laukkaavan takaisin jälleen ja koettavan päästä hänen ohitsensa lakeudelle. Se oli nähtävästi uudelleen pelästynyt jotakin solassa olevaa ja piti parempana kääntyä päin vanhaa vihollistansa kuin iskeä yhteen uuden kanssa.
Hendrik ei kiinnittänyt huomiotansa hirveen. Hän voisi saavuttaa sen ratsain milloin tahansa. Hän oli halukkaampi ensin tietämään, mikä sen oli saanut lähtemään takaisinpäin; niinpä hän ponnisti eteenpäin solansuulle.
Hän olisi voinut muistaa leijonia ja menetellä varovammin, mutta kavioiden kopse, joka yhä kaikui ylös solasta, kertoi hänelle, etteivät leijonat olleet syynä hirven säikähdykseen.
Vihdoin hän saapui paikalle, josta hän saattoi nähdä alas rinnettä. Hänen ei tarvinnut kauas katsella, sillä eläimet, jotka melun aiheuttivat, olivat jo hänen lähellänsä; ja hän huomasi, etteivät ne olleet muita kuin kvaggajoukko.
Hän ei ollut liiaksi mielissään tästä ajonsa keskeytyksestä; ja sitä vähemmän hän siitä piti, kun häiritsijät olivat kvaggoja — ilkeitä lurjuksia kun olivat! Jos ne olisivat olleet riistaa, olisi hän ampunut yhden, mutta ainoa vaikutin, joka olisi saattanut hänet ampumaan yhden kvaggoista, olisi ollut vihantunne — sillä sinä hetkenä hän oli todella niille vihainen.
Tietämättänsä olivat nuo elukkaparat antaneet hänelle aihetta luultavasti suureenkin vaivaan, sillä vaatisi paljon hommaa, ennenkuin hän voisi pidättää hirven jälleen ja saisi sen takaisin solaan. Eipä ihme, että hän oli hiukan harmissaan.
Hänen suuttumuksensa ei ollut niin katkera, että se olisi saanut hänet laukaisemaan lähestyvää laumaa kohti, ja kääntyen sivulle hän ratsasti hirven jälkeen.
Tuskin hän oli lähtenyt paikalta, kun kvaggat, luvultansa neljä- tai viisikymmentä, tulivat esiin solasta peräkkäin. Jokainen niistä, nähdessään ratsastavan metsämiehen, hätkähti pelosta ja karkasi tiehensä, kunnes koko lauma ponnisteli voimainsa takaa pitkänä rivinä lakeutta pitkin, korskuen ja päästäen kovan "kuaag"-huutonsa juostessaan.
Hendrik olisi tavallisissa oloissa tuskin katsellut tätä menoa. Hän oli usein nähnyt kvaggoja eikä millään tavoin ollut utelias niiden takia. Mutta tämä lauma kiinnitti hänen huomiotansa, kun hän huomasi niiden mennessä ohi, että neljältä oli häntä leikattu lyhyeksi; ja siitä seikastahan tunsi ne niiksi neljäksi, jotka olivat joutuneet salahautaan ja laskettu jälkeenpäin vapaiksi. Swartboy oli jossakin omassa tarkoituksessaan typistänyt hännät, ennenkuin päästi ne menemään.