Hendrik ei epäillyt sitä, että nuo olivat samoja ja että lauma oli se, jolla oli tapana käydä lammella, mutta joka sitä kohdanneen pahoinpitelyn tähden ei senjälkeen ensinkään ollut näyttäytynyt lähistöllä.
Nyt johtivat nämä seikat, jotka sinä hetkenä tulivat Hendrikin mieleen, häntä katselemaan kvaggoja jonkinlaisen uteliaisuuden vallassa. Elukoiden äkillinen pelästys hänet nähdessään ja hullunkurinen näky, jonka nuo neljä töpöhäntäistä tarjosivat, taivutti Hendrikin iloiselle tuulelle, ja hän nauroi karahuttaessaan eteenpäin.
Kun kvaggat juoksivat samaan suuntaan kuin hirvikin, oli luonnollisesti Hendrikin ja heidän tiensä niin kauan yhteinen; ja eteenpäin hän laukkasi niiden kintereillä. Hän oli utelias koettamaan sitä seikkaa — hevosten suhteen siitä on paljon kiistelty — kuinka kauan ratsastajaa kantava kvagga saattoi kilpailla vapaana juoksevan kanssa. Sen lisäksi hän oli utelias tietämään, oliko hänen oma kvaggansa yhdenkään vanhan kumppaninsa vertainen. Eteenpäin kävi siis ajo — hirvi johtaen, kvaggat perässä ja Hendrik jälkijoukkona.
Hendrikin ei tarvinnut käyttää kannuksia. Hänen oiva ratsunsa lensi kuin tuuli. Se näytti tuntevan, että sen kuntoa koeteltiin kilpa-ajossa. Joka hypähdyksellä se pääsi laumasta voitolle.
Raskaskulkuinen hirvi saavutettiin pian ja sen hölkyttäessä toiselle sivulle mentiin sen ohi. Se pysähtyi, mutta kvaggat jatkoivat menoa.
Ei ainoastaan lauma jatkanut, vaan Hendrikin kvaggakin seurasi aivan sen kintereillä. Vähemmässä kuin viidessä minuutissa ne olivat jättäneet hirven runsaan mailin päähän taaksensa ja yhä painalsivat eteenpäin yli laajan tasangon.
Mitä Hendrik aikoi? Aikoiko hän jättää hirven ja antaa sen paeta? Oliko hän niin innostunut kilpa-ajoon? Oliko hän ylpeä kvaggansa nopeudesta päättäen antaa sen näyttää voittavansa kaikki muut?
Siltä olisi näyttänyt kenestä tahansa, joka olisi nähnyt kilpa-ajon jonkun matkan päästä. Mutta se, joka olisi saanut katsella lähempää, olisi antanut toisenlaisen selityksen Hendrikin menettelystä.
Tosiasia oli, että kohta kun hirvi pysähtyi, aikoi Hendrik myös pysähtyä; ja siinä tarkoituksessa hän veti lujasti suitsista. Mutta ihmeeksensä hän huomasi, ettei hänen kvaggansa ottanut osaa hänen aikomukseensa. Sensijaan että olisi totellut suitsia, eläin kiristi kuolaimia hampaittensa väliin ja luimistaen korvansa taaksepäin laukkasi suoraan edelleen!
Hendrik koetti silloin kääntää kvaggaa toiselle sivulle ja siinä tarkoituksessa veti oikeasta ohjaksesta, mutta niin rajusti, että vanha kuolaimen rengas antoi perään — kuolaimet luiskahtivat eläimen kidasta — päitset irtaantuivat äkkiarvaamatta — ja kvagga oli vallan suitsettomana!