Eläin oli nyt luonnollisesti valtoimena menemään juuri minne halusi; ja selvää oli, että se halusi mennä vanhojen kumppaniensa kanssa. Vanhoiksi kumppaneikseen se ne hyvin tunsi, kuten sen korskunta ja ajoittainen tuttavallinen hirnuminen todistivat.
Aluksi Hendrik oli taipuvainen pitämään kuolaimien katkeamista pienenä onnettomuutena. Ollakseen poika hän oli Etelä-Afrikan parhaita ratsastajia eikä tarvinnut suitsia taltuttaakseen ratsua. Hän saattoi pysyä satulassa ilmankin. Kvagga pysähtyisi pian, ja silloin hän voisi korjata kuolaimet ja sovittaa paikoilleen suitset, joita hän yhä piteli kädessään. Niin hän ensin tuumi.
Mutta ajatusten laatu alkoi muuttua, kun hän huomasi kvaggan, sensijaan että se olisi hiljentänyt vauhtiansa, jatkavan yhtä kiivaasti kuin ennenkin ja lauman juoksevan hurjasti sen edellä näyttämättä pienintäkään merkkiä pysähtymisaikeista.
Kvaggat juoksivat itse asiassa pelon kannustamina. Ne näkivät ratsastajan perässään kiivaassa takaa-ajossa; ja vaikka niiden vanha kumppani tiesi, keitä ne olivat, kuinka olisivat ne voineet sanoa, kuka se oli, moinen suuri kyttyrä selässänsä? Ei mikään kvagga, vaan jokin kauhistuttava hirviö, kuvittelivat ne, janoten heidän henkeänsä ja ahnaana nielaisemaan heidät kaikki!
Eipä ihme, että ne parhaimmalla tavallansa pötkivät pakoon; ja niin hyvin ne sen tekivät, ettei Hendrikin kvagga — huolimatta hartaasta halustaan päästä eteenpäin niiden sekaan ja poistaa tuo omituinen esine selästänsä — voinut päästä tuumaakaan lähemmäksi.
Se ei kuitenkaan menettänyt malttiansa. Sen palava into päästä vanhojen kumppaniensa yhteyteen — päästä vielä kerran osalliseksi niiden villistä vapaudesta — sillä se oli epätoivoisen väsynyt sivistyneeseen seuraan ja kaikkeen norsunmetsästykseen — kaikki nämä ajatukset tulvahtivat sen mieleen sinä hetkenä ja karkaisivat sitä äärimmäiseen ponnistukseen. Jos se vain voisi päästä lauman keskelle — sillä joukko juoksi nyt ryhmässä — muutama vikinä riittäisi selittämään — ne pysähtyisivät heti — ne kerääntyisivät sen ympärille ja auttaisivat sekä kavioilla että hampailla pudottamaan tuon ilkeän kaksijalkaisen otuksen, joka tarrautui niin tiukasti sen selkärankaan.
Mutta niin ei käynyt. Vaikka se oli niin lähellä niiden kintereitä, että ne heittivät pölyä sen silmille ja pieniä kiviä sen ratsastajan kasvoihin, ei niinkään pieneksi haitaksi viimemainitulle; vaikka se "vikisi" niin usein kuin se hengitykseltänsä saattoi ja päästi "kuaag-kuaag"-huutonsa, kutsuen niitä itse asiassa nimeltä, ei se käynyt laatuun. Ne eivät tahtoneet pysähtyä. Ne eivät tahtoneet kuunnella.
Ja mitä teki Hendrik kaiken aikaa? Ei mitään — hän ei voinut tehdä mitään. Hän ei voinut pysähdyttää ratsunsa kiivasta pakoa. Hän ei uskaltanut hypätä selästä. Hän olisi loukkaantunut teräviin kallionlohkareihin, jos hän olisi sitä yrittänyt. Hän olisi katkaissut niskansa. Hän ei voinut tehdä mitään — ei mitään muuta kuin pysyä satulassa.
Mitä hän ajatteli? Aluksi ei paljoa. Ensin hän katseli seikkailua kevyesti. Kun hän oli päättämäisillään kolmannen mailinsa, alkoi hän arvostella sitä vakavammin; ja kun hän aloitti viidettä, tuli hän siihen uskoon, että oli joutunut suorastaan varsin omituiseen pulaan.
Mutta viides maili jäi taakse ja sitten kuudes ja seitsemäs; ja yhä kvaggat laukkasivat hurjasti eteenpäin — lauman pani liikkeelle vapauden menettämisen pelko ja vanhan kumppanin toivo päästä jälleen vapauteen.