Hendrik tunsi nyt todellista levottomuutta. Minne ne menivät? Mihin lurjus aikoi hänet viedä? Kenties erämaahan, jossa hän eksyisi ja nääntyisi nälkään ja janoon! Nyt hän oli jo monen mailin päässä kallioista eikä enää tiennyt niiden suuntaa. Vaikkapa hän olisi pysähtynyt siihen paikkaan, ei hän tiennyt mihin päin kääntyä. Hän olisi mennyttä miestä!
Hän oli enemmän kuin levoton. Hän oli todella peloissaan.
Mitä tuli hänen tehdä? Hypätä alas ja panna niskansa alttiiksi pudotessaan? Hän menettäisi kvaggansa yhtä hyvin kuin satulansakin — hirveä hän piti jo menetettynä — hänen täytyisi kävellä leiriin takaisin ja hänelle naurettaisiin hänen palatessansa.
Tuolla kaikella ei väliä, hänen henkensä oli vaarassa, jos hän jatkoi edelleen. Kvaggat laukkaisivat ehkä kaksikymmentä — kenties viisikymmentäkin mailia, ennenkuin pysähtyisivät. Ne eivät näyttäneet väsymyksen merkkiäkään — ei luopumisaikeita. Hänen täytyy heittäytyä maahan ja antaa kvaggan ja satulan mennä.
Hän oli tehnyt tämän päätöksen ja oli todella aikeissa panna sen täytäntöön. Hän mietti juuri, miten hän välttäisi pahan putoamisen — etsi pehmeätä paikkaa — kun aivan äkkiä mainio tuuma juolahti hänen mieleensä.
Hän muisti, että kesyttäessään tätä samaa kvaggaa ja totuttaessaan sitä satulaan auttoi häntä suuresti eräs yksinkertainen keksintö — se oli "kaihdin". Kaihdin ei ollut muuta kuin palanen pehmeätä nahkaa sidottuna eläimen silmille; mutta niin täydellinen oli sen vaikutus ollut, että se oli heti muuttanut kvaggan potkivasta, kiljuvasta elukasta taipuvaiseksi ratsuksi.
Nyt Hendrik muisti kaihtimen.
Totta oli, ettei hänellä sellaista ollut. Eikö hänellä ollut yllänsä mitään, jota olisi voinut sellaisena käyttää? Hänen nenäliinansa? Ei, se olisi liian ohut. Eläköön! Hänen takkinsa kelpaisi!
Hänen pyssynsä oli tiellä. Siitä täytyi päästä. Täytyi pudottaa se maahan. Hän voisi palatessaan sen noutaa.
Sen annettiin luisua alas niin varovasti kuin suinkin, ja pian se jäi kauas taakse.