Siellä ei ollut mitään varvikkoa. Puu oli yksin ihan maakaistaleen kärjessä, ja Trüey meni lähelle sen runkoa. Siihen hän seisahtui ja katsahti ylös oksien sekaan ottaakseen selkoa, mikä aiheutti niin paljon levottomuutta linnuissa.
Kun hän lähestyi, oli useita noista pienistä olennoista lentänyt häntä kohden ja laskeutunut hänen käsivarsilleen ja olkapäilleen, muttei sillä lailla kuin niiden oli tapa tahtoessaan ruokaa. Ne näyttivät olevan säikähtyneitä ja olivat tulleet hänen luoksensa turvaa etsien.
Varmasti täytyy jonkun vihollisen olla lähellä, ajatteli Trüey, vaikkei hän voinut sitä nähdä.
Hän katseli ympärilleen ja ylös. Ilmassa ei ollut haukkoja eikä ympäristön puissa — ei mitään petolintuja. Jos sellainen olisi ollut pajussa, olisi hän helposti voinut nähdä sen, kun lehvät olivat vaaleat ja harvat; sitäpaitsi ei haukka olisi jäänyt puuhun hänen seisoessaan niin lähellä. Mikä sitten aiheutti lintujen huolen, kun ne yhä olivat yhtä meluisia ja kauhistuneita? Oi! Viimein vihollinen ilmestyy — viimeinkin ovat Trüeyn silmät osuneet hirviöön, joka on häirinnyt kutojalintujen rauhallista parvea ja nostattanut niissä moisen kauhun.
Hitaasti liukuen pitkin vaakasuoraa oksaa, pitäen kiinni puusta monin kierteisin kääntein, ilmaantui suuren käärmeen ruumis. Sen suomut kimaltelivat sen liikkuessa, ja niiden loiste oli juuri sattunut Trüeyn silmiin ja suunnannut ne kauheaan matelijaan.
Kun hän ensin huomasi sen, liukui se kiertäytyneenä erään pajun vaakasuoran oksan ympäri ja tuli ikäänkuin lintujen pesän luota. Mutta hänen silmänsä olivat tuskin havainneet sen, ennenkuin sen pitkä, niljakka ruumis luiskahti oksalta ja seuraavassa hetkessä se mateli pää edellä alas puunrunkoa.
Trüeylla oli tuskin aikaa peräytyä, ennenkuin sen pää oli vastapäätä sitä paikkaa, missä hän oli seisonut. Jos hän olisi viipynyt paikallansa, olisi käärme epäilemättä purrut häntä heti; sillä saavuttuaan sille kohdalle matelija kohotti päänsä puusta, levitti leukansa ammolleen, pisti esiin haaraisen kielensä ja sihisi kauheasti. Se oli nähtävästi raivoissaan — osaksi kun se oli epäonnistunut ryöstöaikeissaan eikä ollut voinut ulottua lintujen pesiin — ja osaksi koska nämä olivat yhä iskeneet sitä nokallansa — epäilemättä tuottaen sille melkoista tuskaa. Sitten sitä vielä ärsytti Trüeyn tulo, koska se piti häntä aiottujen uhriensa auttajana.
Mitkä sen ajatukset lienevät olleetkin sillä hetkellä, se oli nähtävästi raivoissaan — kuten sen pään liikkeet ja silmien välähdys todistivat; ja se olisi hyökännyt minkä elukan kimppuun tahansa, joka onnettomuudeksi olisi sen tielle tullut.
Trüeylla ei kuitenkaan ollut aikomusta mennä sen tielle, jos hän vain voisi sitä välttää. Sehän voisi olla vaaraton käärme, sitä hän ei tiennyt; mutta on kauheata olla lähellä lähes kuuden jalan pituista käärmettä, olkoon se vaaraton tai myrkyllinen; ja Trüey oli vaistomaisesti väistynyt toiselle sivulle ja seisoi niin kaukana siitä kuin vesi salli.
Hän olisi juossut takaisin yli kapean kannaksen, mutta jokin sanoi hänelle käärmeen aikovan siihen suuntaan ja se olisi voinut saavuttaa hänet; tämä ajatus sai hänet menemään niemekkeen toiselle syrjälle toivoen matelijan seuraavan polkua, joka johti mantereelle.