Trüey päästi viimeisen varoitushuudon saaden samalla esiin sanat.
"Oi, veli, takaisin! Käärme, käärme!"
Sanat olivat turhaan lausutut. Jan kuuli ne, muttei ymmärtänyt niiden tarkoitusta. Hän kuuli "käärme"-sanan. Sitä hän juuri odottikin. Se oli ahdistanut Trüeytä; ja vaikkei Jan nähnytkään sitä, oli se epäilemättä kietoutunut hänen ympärillensä. Hän kiiruhti eteenpäin.
Nyt hän oli jo kuuden askeleen päässä pelottavasta matelijasta, joka oli ojentanut pitkän kurottavan kaulansa ottaakseen hänet vastaan. Vielä hetki, ja sen myrkkyhampaat tunkeutuisivat syvälle hänen lihaansa.
Epätoivoisesti huutaen syöksyi Trüey eteenpäin. Hän toivoi vetävänsä hirviön huomion itseensä. Hän panisi oman henkensä alttiiksi pelastaakseen veljensä.
Hän oli tullut kuuden askeleen päähän uhkaavasta matelijasta. Jan oli jokseenkin saman matkan päässä vastakkaisella puolella. He olivat yhtä suuressa vaarassa; ja toinen tai toinen — kenties molemmat olisivat joutuneet kuolettavan kobran uhriksi; mutta sillä hetkellä oli heidän auttajansa lähellä. Tumma varjo liukui heidän silmäinsä editse — heidän korviinsa kuului jysähdys kuten putoavan kappaleen synnyttämä — ja samassa silmänräpäyksessä oli suuri lintu syössyt heidän välillensä.
Se ei jäänyt alas. Hetkeksi sen vankat leveät siivet tulvahuttivat ilmavirtaa heidän kasvoillensa; mutta seuraavassa hetkessä lintu teki äkkiponnistuksen ja nousi korkeuteen.
Trüeyn silmät kääntyivät maahan. Kobraa ei ollut siinä enää.
Ilosta kirkaisten hän juoksi eteenpäin ja kietoen käsivartensa Janin kaulaan huusi:
"Olemme pelastetut, veli! Olemme pelastetut!"