Jan oli hiukan ymmällä. Siihen saakka hän ei ollut nähnyt käärmettä. Hän oli nähnyt linnun syöksyvän heidän väliinsä, mutta niin taitavasti se oli siepannut kobran ja vienyt sen mennessään, ettei Jan, vain Trüeytä katsellessaan, ollut huomannut käärmettä sen nokassa. Hän oli ymmällä ja kauhuissaan, sillä hän luuli yhä Trüeyn olevan vaarassa.
Kun hän kuuli hänen huudahtavan: "Olemme pelastetut!" kävi hän yhä enemmän ymmälle.
"Entä käärme!" huusi hän. "Missä käärme on?"
Näitä kysymyksiä tehdessään hän tarkasteli Trüeytä kiireestä kantapäähän, ikäänkuin odottaen näkevänsä matelijan kietoutuneena hänen jonkun raajansa ympäri.
"Käärmekö, Jan! Etkö nähnyt sitä? Se oli juuri tuossa jalkaisi edessä; mutta nyt — katsoppas! Tuolla se on. Sihteeri sai sen, katso! Ne tappelevat! Hyvä lintu! Toivon sen rankaisevan tuota lurjusta, joka tahtoi rosvota somia kutojiani, kas niin, hyvä lintu! Anna sille! Kas, Jan! Mikä tappelu!"
"Ah niin!" sanoi Jan, ymmärtäen nyt tilanteen. "Ah niin! Tuolla on käärme varmasti ja löylyttäjä myöskin. Elä pelkää, Trüey! Luota sihteeriini. Se antaa lurjuksen maistaa kynsiänsä. Siinä on aikamoinen selkäsauna! Vielä toinen tuollainen isku ja suomuiseen roistoon ei jää paljoa henkeä. Kas jälleen läiskis!"
Tällaisin ja samantapaisin huomautuksin seisoivat lapset katsellen tulista ottelua, joka riehui linnun ja matelijan kesken.
Tämä lintu oli varsin omituinen — niin omituinen, ettei koko maailmassa ole toista sen veroista. Muodoltansa se muistutti kurkea hyvin pitkine säärineen ja ollen sen korkuinen ja suuruinen. Sen pää ja nokka olivat kuitenkin enemmän kotkan tai korppikotkan näköisiä. Sillä oli hyvin kehittyneet siivet, pitkine suippokärkineen, ja varsin pitkä pyrstö, jossa kaksi keskimmäistä sulkaa olivat muita pitemmät. Sen yleisväri oli sinertävänharmaa, kaula ja rinta valkoiset, ja siipisulat punertavaan vivahtavat. Mutta kenties kaikkein huomattavinta linnussa oli sen höyhentöyhtö. Sen muodosti joukko pitkiä, mustahkoja sulkia, jotka kasvoivat sen takaraivolla ja ulottuivat alas niskaa pitkin miltei hartioille saakka. Nämä antoivat linnulle varsin omituisen ulkonäön; ja kuviteltu yhdennäköisyys entisaikain sihteerin kanssa, jolla oli pitkä sulkakynä korvan takana — ennenkuin teräskynät tulivat käytäntöön — on syynä, miksi lintu on saanut tuon vallan sopimattoman "sihteerilinnun" nimen.
Oikeammin sitä sanotaan "käärmeensyöjäksi", ja luonnontutkijat ovat antaneet sille nimen Gypogeranus eli kurkikotka. Toisinaan sitä myös sanotaan "lähettilääksi" sen vakavan, juhlallisen käynnin vuoksi, kun se astelee yli tasangon.
Kaikista sen nimistä on "käärmeensyöjä" parhaiten soveltuva linnun luonteeseen. On totta, että muutkin linnut surmaavat ja syövät käärmeitä — kuten Etelä-Amerikan "guaco"-lintu ja useat haukat ja poutahaukat — mutta sihteeri on ainoa siivekäs eläin, joka saalistaa yksinomaan tähän luokkaan kuuluvia matelijoita ja ylläpitää alituista sotaa niitä vastaan. Ei ole vallan oikein sanoa, että se syö käärmeitä yksinomaan. Se syö myöskin sisiliskoja, kilpikonnia ja heinäsirkkojakin; mutta käärmeet ovat varmasti sen mieliravintoa, ja niitä saadakseen se uskaltaa henkensä verisiin kamppailuihin varsin suurikokoistenkin käärmeitten kanssa.