Näiden eläinten tavat ovat yhtä inhoittavia kuin niiden ulkomuoto. Niitä voidaan kesyttää ja tehdä niistä "lempielukoita"; mutta vaarallisia suosikeita ne ovat, sillä ne voivat vähimmästäkin ärsytyksestä purra kättä, joka niitä ruokkii.
Niiden ruumiin ja leukojen suuri vankkuus ja niiden pitkät koiranhampaat antavat niille vaarallisen voiman, jota ne usein käyttävät. Ei yksikään koira vedä paviaanille vertoja, ja hyeena ja leopardi usein jäävät alakynteen taistellessaan sen kanssa.
Paviaanit eivät kuitenkaan ole lihansyöjiä, ne vain repivät vihollisensa kappaleiksi syömättä sitä. Niiden ravintona ovat hedelmät ja sipulinkaltaiset juuret, joita ne hyvin ymmärtävät kaivaa maasta kätensä terävillä kynsillä.
Joskaan ne eivät käy ihmisen kimppuun saadessaan olla häiritsemättä, tulee niistä vaarallisia hyökkääjiä, kun niitä metsästetään ja ne pakotetaan pitämään puoliansa.
Etelä-Afrikan siirtolaisten kesken kerrotaan paljon omituisia juttuja chacma-paviaaneista, kuinka ne esim. ryöstävät matkailijalta hänen ruokansa ja sitten, mennen jonkun matkan päähän, pilkkaavat häntä sitä ahmiessaan. Alkuasukkaat sanovat myös, että ne joskus kävellessään käyttävät keppiä, "kangoten" sillä juuria ja käyttäen sitä itsepuolustukseen. Myöskin kuinka nuoren paviaanin onnistuessa löytämään hyvän juuren vanhempi ja vankempi sen huomattuaan riistää sen itselleen; mutta jos nuorempi on sen jo nielaissut, silloin tuo riitelijä ottaa nuoremman kiinni, kääntää sen pää alaspäin ja ravistelee sitä, kunnes sen on pakko antaa ylen mitä on nielaissut! Paljon tuollaisia juttuja on buurien maassa liikkeellä, eivätkä ne ole kaikki perättömiä, sillä näillä elukoilla on aivan varmasti suuressa määrin _ajatus_kykyä.
Totty näki "orreltansa" kylliksi ollakseen tästä varma, jos hän olisi ollut taipuvainen filosofoimaan. Mutta hän ei ollut. Hän oli vain hiukan utelias eläinten metkuja näkemään ja huusi Trüeyn ja pikku Janin ylös puuhun, jotta he hänen kanssansa yhdessä katselisivat näytelmää. Kaikki muut olivat poissa metsästämässä.
Jan oli mielissään ja juoksi heti ylös tikapuita. Samoin teki Trüeykin, ja kaikki kolme seisoivat katsellen noiden nelikätisten olentojen omituisia liikkeitä.
He havaitsivat, että joukko todellakin marssi järjestyksessä; ei rivissä, vaan jonkinlaisessa ymmärrettävässä ryhmityksessä. Sivustoilla oli tiedustelijoita ja johtajat etummaisina. Nämä olivat muita vanhempia ja kookkaampia paviaaneja. Kuului huutoja ja merkkejä, ja korostuksen ja sävyn vaihtelu olisi saanut kenet tahansa vakuutetuksi, että siellä oli oikea keskustelu käynnissä. Naarakset ja poikaset marssivat keskellä paremman turvallisuuden vuoksi. Emot kantoivat lapsiansa selässänsä tai olkapäillään. Tuolla pysähtyi eräs emo imettämään pienokaistansa — puhdistaen sen karvaa samalla — ja sitten laukkasi eteenpäin ottaakseen takaisin ajanhukan. Toisen taas nähtiin kurittavan lastansa, joka oli jollakin tavoin antanut syytä harmiin. Taikka pari nuorta naarasta riiteli, mustasukkaisuudesta tai jostakin muusta syystä, ja sitten seurasi kauhea suunpieksentä, jonka joku päälliköistä vaiensi kovalla uhkaavalla karjaisulla!
Siten ne etenivät tasangon poikki, lörpötellen ja huutaen ja karjuen, kuten vain apinat voivat.
Mitä niillä oli tekeillä?