Vedellessään rauhallisesti haikuja hän kiinnitti huomionsa muutamiin elukkoihin, jotka seisoivat jonkun matkan päässä tasangolla. Niiden ruumiitten loistava väri oli sattunut hänen silmäänsä.
Niiden selkä ja kyljet olivat heleätä sienna-väriä, alhaalla oli valkoista, säärien ulkosivuilla oli musta juova, ja naamassa muutamia mustia piirtoja niin säännöllisesti merkittyjä kuin maalarin siveltimen vetäisemiä. Niillä oli hyvin epäsäännöllisen muotoiset sarvet, karkeakuhmuiset — kumpikin kaartunut jonkinlaisen sirpin muotoon, ja ne kohosivat pystyyn mitä suorimman ja pisimmän pään laelta mitä millään elukalla on. Nämä eläimet olivat kaukana siromuotoisista. Niiden takaosa laskeutui alemmas, kuten kirahvilla, vaikkakin paljon vähemmässä määrin; niillä oli hyvin korkeat hartiat ja pitkät kapea pää. Muuten niiden muodot olivat luiset ja kulmikkaat. Jokainen oli viiden jalan korkuinen etukaviosta hartioihin ja runsaasti yhdeksän jalkaa pitkä.
Ne olivat tietysti antilooppeja — sitä lajia, jonka kapsiirtolaiset tuntevat "hartebeestin" nimellä (Acronotus caama). Niitä oli laumassa kaikkiansa noin viisikymmentä.
Kun van Bloom ne ensin huomasi, söivät ne rauhallisesti ruohoa lakeudella. Seuraavassa hetkessä nähtiin niiden kuitenkin juoksentelevan sinne tänne, kuin ne olisivat äkkiä säikähtäneet jotakin lähestyvää vihollista.
Vihollinenpa siellä olikin, sillä vielä hetkisen kuluttua oli lauma lähtenyt pakoon, ja nyt van Bloom näki, että niitä seurasi koiralauma! Sanon "koiralauma", sillä tuosta etäisyydestä elukat muistuttivat juuri koiria enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ei, enemmän kuin muistuttivat, sillä se oli todella koiralauma — lauma villikoiria.
Luonnollisesti van Bloom tunsi, mitä ne olivat. Hän tiesi, että siinä oli "wilde-hondeja", joille viisaat luonnontutkijat varsin typerästi antavat nimen "Hyena venatica" eli "metsästävä hyeena" ja toiset yhtä typerästi nimen "metsästävä koira". Sanon näitä nimiä "typeriksi" ensiksikin, koska kysymyksessä oleva eläin ei muistuta enemmän hyeenaa kuin siiliä; ja toiseksi, koska "metsästävä koira" on varsin naurettava nimitys, sillä mikä koira tahansa voi ansaita samanlaisen arvonimen.
Tahtoisin nyt kysyä, miksi nämä luonnontutkijat eivät ole voineet pysyttää vain buurien nimitystä? Jos parempi nimi kuin "wilde-hond" (villikoira) voidaan antaa näille eläimille, tahtoisin sen kuulla. Sehän on vallan oivallinen nimi ja ilmaisee tarkalleen sen eläimen luonteen, josta sitä käytetään — tuon luonteen, joka niiden jokapäiväistä elämää tarkastellessa on johdattanut mieleen tämän nimen.
On suorastaan herjausta sanoa tätä kaunista elukkaa hyeenaksi. Sillä ei ole sen rumaa muotoa, karkeata karvaa, synkkää väriä eikä saastaisia tapoja. Sano sitä "sudeksi" tai "villikoiraksi", jos haluat, mutta se on samalla mitä somin susi tahi villikoira koko luomakunnassa. Me nimitämme sitä kuitenkin, kuten buurit ovat tehneet, "villikoiraksi". Se on sen oikea nimitys, luokittakoot luonnontutkijat sen kuten haluavat.
Sen koko, sen sileä, puhdas turkki, yhtä hyvin kuin sen värikin, lähentävät sen likemmäs koiraa kuin mitään muuta eläintä. Viimemainitun puolesta — jossa pohjalla on keltaisenruskea tahrittuna ja pilkutettuna suurin mustin ja harmain läiskin — se muistuttaa silmäänpistävästi tavallista koiraa, ja sen korvien suuri koko näyttää tekevän sen vielä yhdennäköisemmäksi tämän eläimen kanssa. Sen korvat eivät kumminkaan, kuten kaikilla villeillä Canis-lajeilla, ole riippuvat, vaan pystyt.
Sen tavat kuitenkin täydentävät yhtäläisyyden. Luonnontilassa ei villikoira koskaan ole saaliinpyynnissä yksin; vaan uljaasti ajaa se riistansa uuvuksiin, seuraten sitä suuressa, järjestetyssä laumassa, aivan kuten koirat tekevät. Metsästyksessään se osoittaa niin paljon taitoa, kuin jos sillä olisi pahahenki ratsain kintereillään, ohjaamassa piiskoin ja torvin.