Ikäänkuin ne olisivat tunteneet, että se oli niiden vallassa ja ettei enempää sotataitoa tarvittu, syöksyi koko lauma sitten yhtaikaa eteenpäin ja piiritti nopeasti riistan.
Antilooppi teki viimeisen epätoivoisen pakenemisyrityksen, mutta huomaten, ettei nopeus enää hyödyttäisi, kääntyi eläin äkkiä ja asettui puolustusasentoon — vaahto huulilta valuen ja punaiset silmät säkenöiden kuin tulikekäleet.
Seuraavassa hetkessä olivat koirat sen ympärillä.
"Mikä mainio lauma!" huudahti van Bloom. "Olisipa minulla sellainen!"
"Ahaa!" jatkoi hän kuin olisi uusi ajatus iskenyt hänen mieleensä, "ja miksi ei, juuri tuollainen? — miksi ei?"
Kenttäkornetin mielessä kulkeneet ajatukset olivat seuraavanlaisia:
Että villikoiria voisi kesyttää ja totuttaa metsästykseen — kaikkein helpoimmin norsunajoon. Hän tiesi, että sen voisi tehdä, sillä buuri-metsästäjät olivat usein niin tehneet. Tosin täytyi koirat ottaa nuorina, mutta mistä oli poikasia saatavissa? Ei ole niinkään helppo saada vangiksi villikoiran pentuja. Ennenkuin ne osaavat hyvin juosta, ei niiden emä salli niiden kulkea kauas luolista, joissa ne ovat syntyneet; ja ne ovat tavallisesti vuorissa olevia rotkoja, joihin ihmisen on aivan mahdoton päästä. Kuinka hän voisi saada niitä joukon? Hän oli jo tehnyt sellaisen päätöksen. Missä saattoi niiden synnyinsija olla?
Tässä kohden keskeytyivät hänen mietteensä, sillä villikoirat menettelivät varsin omituisella tavalla, joka antoi hänelle uuden käsityksen niiden älykkäisyydestä ja vallan innostutti häntä.
Kun antilooppi seisahtui tekemään vastarintaa ja koirat sen saavuttivat, odotti van Bloom aivan luonnollisesti näkevänsä näiden hyökkäävän riistansa kimppuun ja heti kaatavan sen maahan. Hän tiesi, että se oli niiden yleinen tapa. Kuinka hän hämmästyikään nähdessään koko lauman seisahtavan toiselle puolelle, kuten aikoen jättää antiloopin yksikseen. Jopa muutamat niistä laskeutuivat lepäämäänkin, kun taas toiset seisoivat avoimin kidoin ja riippuvin kielin, mutta osoittamatta merkkiäkään, että ne aikoisivat enempää ahdistaa huohottavaa saalistansa.
Kenttäkornetti saattoi tarkastaa hyvin tilannetta, sillä antilooppi oli hänen puolellansa — nimittäin kallioiden taholla — kun taas koirat olivat kauempana lakeudella. Toinen seikka, joka häntä hämmästytti, oli se, että koirat saavutettuansa eläimen ja juostuansa sen ympärillä olivat todella vetäytyneet nykyiseen asemaansa.