LOPPUSANAT.
Useita vuosia vietti van Bloom norsunmetsästäjänä. Useita vuosia oli suuri nwanapuu hänen kotinansa, ja hänen lapsensa ja palkollisensa hänen ainoita seuralaisiansa. Kenties eivät nämä vuodet kuitenkaan olleet vähimmän onnellisia hänen elämässänsä, koska hän ja hänen perheensä olivat kaiken aikaa nauttineet arvokkainta maallista hyvää — terveyttä.
Hän ei ollut antanut lastensa varttua opetuksetta. Hän ei ollut sallinut heidän vaipua pelkkien "pensastopoikain" arvoisiksi. Hän oli opettanut heille paljon luonnon kirjasta — monta taitoa, jotka voidaan hankkia yhtä hyvin "karoolla" kuin koulussakin. Hän oli opettanut heitä rakastamaan Jumalaa ja rakastamaan toisiansa. Hän oli kylvänyt heidän mieliinsä hyvien periaatteiden — rehellisyyden ja siveellisyyden — siemeniä, joita ilman kaikki kasvatus on arvotonta. Hän oli painanut heidän mieleensä tottumuksen ahkeruuteen ja itseluottamuksen, hän oli perehdyttänyt heitä sivistyneen elämän moniin avuihin — jotta he palatessaan seuraelämään olisivat sen vaatimusten tasalla. Kaiken kaikkiansa eivät nämä maanpakolaiselämän vuodet, jotka hän vietti erämaakodissaan, olleet kuluneet häneltä tyhjään. Hän saattoi silmätä taaksepäin tyytyväisyyden ja mielihyvän tuntein.
Ihminen on kuitenkin luotu seuraarakastavaksi. Ihmissydän, luonnollisesti kehittynyt, etsii yhteyttä ihmissydämen kanssa, ja ihmismieli, etenkin kasvatuksen hienostamana ja sivistämänä, rakastaa seurusteluyhteyttä ja, jos siltä se on riistetty, ikävöi sitä aina.
Niin oli kenttäkornetinkin laita. Hän halusi vielä kerran palata sivistyneen yhteiskunnan helmaan. Häntä halutti vielä kerran käydä paikoissa, joissa hän oli niin kauan elänyt rauhallista onnea nauttien; hän halusi vielä kerran asettua asumaan entisten ystäviensä ja tuttaviensa joukkoon Graaf Reinetin ihanassa seudussa. Eipä olisi todellakaan ollut mitään hyötyä jäädä kauemmaksi aikaa tänne erämaakotiin. Tosin hän oli hyvin kiintynyt vapaaseen metsämiehen-elämäänsä, mutta se ei luultavasti enää olisi tuottavaa. Elefantit olivat kokonaan hyljänneet leirin lähiseudun, eikä ainoatakaan voinut löytää parinkymmenen mailin alalla. Ne olivat oppineet hyvin tuntemaan pitkän putken pamauksen ja tunsivat tuon aseen vaarallisen luonteen; ne olivat oppineet, että kaikista niiden vihollisista tuli ihmistä erityisesti pelätä ja karttaa, tulleet ihmisen läsnäolosta niin aroiksi, että metsästäjiltä usein kului kokonaisia viikkoja, jolloin eivät nähneet vilaukseltakaan yhtään norsua.
Tämä ei kuitenkaan enää huolestuttanut van Bloomia. Muut tuumat täyttivät hänen mielensä, eikä hän olisi paljon välittänyt, vaikkei hän koskaan enää pääsisi minkään tällaisen suunnattoman nelijalkaisen jäljille. Palata Graaf Reinetiin ja asettua sinne asumaan — se oli hänen toiveittensa viimeinen päämäärä.
Aika oli vihdoinkin koittanut, jolloin hän voisi toteuttaa tämän aikeen, ja sen yltäkylläisen ja täydellisen toteuttamisen tiellä ei enää näyttänyt olevan mitään.
Hänen maanpakotuomionsa oli jo kauan sitten peruutettu. Hallitus oli antanut yleisen armahduksen, ja hänet oli vapautettu muiden muassa.
Tosin ei hänen omaisuuttansa oltu hänelle palautettu; mutta se merkitsi nyt vähän. Hän oli luonut uuden omaisuuden, kuten suuren nwanapuun varjossa oleva suunnaton norsunluupyramiidi todisti.
Jäljellä ei ollut muuta kuin kuljettaa tämä loistava pino markkinoille, ja aimo varallisuus olisi tuloksena.