Hänen ensi ohjeensa oli, että kaikki talossa irrallaan olevat liinavaatteet ja puvut piti koota ja pakata perhearkkuihin. Mitä! Olisiko luultavaa, että heinäsirkat söisivät niitäkin?
Kyllä, todellakin — sillä nämä kaikkinielevät elukat eivät ole turhantarkkoja. Ne eivät näytä valikoivan mitään erikoisia kasveja. Kirpeän tupakan lehdistä ne näyttävät pitävän yhtä paljon kuin maissin makeista ja mehevistä. Ne nielevät pellava-, puuvilla-, vieläpä flanellipalasiakin kuin ne olisivat kasvien pehmeitä vesoja. Kivet, rauta ja kova puu ovat jotensakin ainoat esineet, jotka säästyvät niiden raivoisalta pureksimiselta.
Van Bloom oli kuullut tästä, Hans oli siitä lukenut, ja Swartboy vahvisti sen omasta kokemuksesta.
Siispä kaikki, mikä oli turmeltuvaa, pistettiin huolellisesti piiloon; ja sitten valmistettiin murkina ja syötiin hiljaisuudessa.
Kaikkien kasvoilla kuvastui raskasmielisyys, koska hän, joka oli kaikkien pää, oli hiljainen ja masentunut. Mikä muutos muutamassa tunnissa! Vielä edellisenä iltana kenttäkornetti ja hänen pieni perheensä nauttivat täysin onnestansa.
Oli vielä yksi toivo, vaikkakin heikko. Sataisiko kenties? Tai tulisiko kylmä päivä?
Kummassakaan tapauksessa, sanoi Swartboy, eivät heinäsirkat voisi kohota lentämään — sillä ne eivät voi lentää kylmällä tai sateisella säällä. Jos sattuisi kylmä tai kostea päivä, täytyisi niiden jäädä paikoilleen, ja ehkäpä tuuli kääntyisi jälleen, ennenkuin ne jatkaisivat lentoansa. Tulisipa rankkasade tai kylmä, pilvinen päivä!
Turha pyyntö, turha toive! Puoli tuntia sen jälkeen, kun aurinko nousi afrikalaisessa loistossa, ja sen kuumat säteet vinosti valahtivat yli nukkuvan joukon, lämmittäen hyönteiset eloon ja toimintaan, ne alkoivat ryömiä, hypellä, ja sitten kuin yhdestä yllykkeestä lukemattomat joukot nousivat ilmaan. Tuuli pakotti niitä siihen suuntaan, mihin se puhalsi — suoraan alttiiksiheitettyjä maissivainioita kohti.
Lentoon lähdettyänsä ne olivat vähemmässä kuin viidessä minuutissa kraalilla ja laskeutuivat ympäröiville vainioille kymmenin tuhansin. Hidasta oli niiden lento, hiljaista niiden laskeutuminen, ja alhaalla olijoiden silmissä ne näyttivät tuiskuavalta mustalta lumelta, joka putoili suurin höyhenenkevyin hiutalein. Muutamassa silmänräpäyksessä ne peittivät maan kokonaan, kunnes jokainen maissinkorsi, joka kasvi ja pensas kantoi satoja. Ulompana tasangollakin, niin kauas kuin silmä kantoi, olivat laidunmaat paksulta niiden peitossa; ja kun suuri muuttoparvi sitten kulki talosta itäänpäin, peittivät ne jälleen auringon kehrän kuin pimennys.
Ne näyttivät liikkuvan määrättyjen välimatkojen päässä toistaan ylempänä, jälkijoukot alituisesti lentäen eturintamaan ja sitten pysähtyen syömään, kunnes näiden edelle vuorostaan tulivat toiset, jotka olivat lentäneet niiden ylitse samalla tapaa.