Niiden siipien aiheuttama ääni ei ollut vähimmin ihmeellinen ilmiö; se muistutti tasaista tuulenhenkeä, joka leikitteli puiden lehvissä, tai vesirattaan ääntä.
Kaksi tuntia kesti ylimenoa. Enimmän osan aikaa van Bloom ja hänen väkensä olivat pysytelleet sisällä ovet ja ikkunat kiinni. Näin he menettelivät välttääkseen tuota epämiellyttävää tulvaa, sillä tuulen ajamat elukat iskevät usein poskea vastaan niin voimakkaasti, että se tekee kipeää. He eivät myöskään halunneet tallata epämieluisia häiritsijöitä ja survoa niitä jalkojensa alle, kuten heidän olisi täytynyt tehdä, jos olisivat liikkuneet ulkosalla, missä maa oli paksulta niiden peitossa.
Myöskin sisään ryömi paljon hyönteisiä ovien ja ikkunoiden raoista, ja ahnaasti ne nielivät kaikki kasvisaineet, joita sattui olemaan lattialla.
Kun nuo kaksi tuntia olivat päättymäisillään, katsahti van Bloom ulos. Sankin parvi oli kulkenut ohi. Aurinko paistoi jälleen; mutta mihin se paistoi? Ei enää viheriöille vainioille eikä kukkaiseen puutarhaan. Ei. Ympäri taloa, joka suunnalla, pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä, kohtasi silmää vain lohduton erämaa. Ei ruohonkortta, ei lehteä näkynyt — yksinpä kaarnakin oli kuorittu puista, jotka nyt seisoivat kuin Luojan käden surkastuttamina. Jos tuli olisi hävittänyt maata, ei se olisi voinut jättää sitä autiommaksi ja hyljätymmäksi. Ei ollut jäljellä puutarhaa, ei maissi- tai tattarivainioita, ei ollut jäljellä maatilaa — kraali oli keskellä erämaata!
Sanat eivät voi kuvata kenttäkornetin mielenliikutusta sillä hetkellä.
Kynä ei voi kuvata hänen tuskaisia tunteitaan.
Moinen muutos kahdessa tunnissa! Hän saattoi tuskin luottaa aisteihinsa — hän saattoi tuskin uskoa sitä todeksi. Tiesihän hän, että heinäsirkat söivät hänen maissinsa ja vehnänsä ja puutarhansa vihannekset; mutta hänen mielikuvituksensa oli ollut vallan riittämätön kuvittelemaan sitä äärimmäistä hävitystä, joka todella oli aikaansaatu. Koko maisema oli muuttunut toiseksi — ruohosta ei ollut puhettakaan — puut, joiden ihanoita lehviä tuulenhenki vain pari lyhyttä tuntia sitten leyhytteli, olivat nyt lehdettömiä, pahemmin vahingoittuneita kuin talvella. Itse maankamara näytti muuttaneen muotoa. Hän ei olisi tuntenut tätä omaksi maatilakseen. Jos omistaja olisi ollut poissa heinäsirkkojen muuton aikana ja lähestynyt saamatta tietoa tapahtumasta, niin on hyvin luultavaa, ettei hän olisi tuntenut omaa asuinpaikkaansa.
Rodulleen ominaisesta tyyneydestä luopumatta kenttäkornetti jäi pitkäksi aikaa äänettömäksi ja liikkumattomaksi.
Hänen lapsensa keräytyivät lähelle ja katselivat — nuoret sydämet tuskaisesti sykkien. He eivät voineet täysin käsittää sitä vaikeata asemaa, johon tämä tapaus oli heidät saattanut; ei heidän isänsäkään sitä aluksi käsittänyt. Hän ajatteli ainoastaan hyvän satonsa tuhoutuessa kärsimäänsä vahinkoa; ja jo tämäkin, ottaessamme huomioon hänen eristetyn asemansa ja mahdottomuuden asiata auttaa, oli kylliksi aiheuttamaan hänelle varsin suurta huolta.
"Mennyttä! Kaikki mennyttä!" huudahti hän murheellisella äänellä.
"Onnetar — Onnetar — jälleen olet julma!"
"Isä! Elä sure", sanoi pehmeä ääni; "olemmehan kaikki vielä elossa, olemmehan täällä luonasi"; ja samalla pieni valkea käsi laskeutui hänen olalleen. Se oli suloisen Trüeyn käsi.