Mutta ne karkasivat sittenkin.
Kun päivä koitti ja matkaajat katsahtivat ympärilleen, eivät he nähneet päätäkään koko karjasta tai häristä. Oli sentään yksi jäljellä, ainoastaan yksi — lypsylehmä. Totty oli, lypsettyään edellisenä iltana, jättänyt sen sidottuna erään pensaan luo ja siinä se vieläkin oli. Kaikki muut olivat tipotiessään, lampaat ja vuohet myöskin.
Minne ne olivat karanneet?
Noustiin hevosten selkään ja etsittiin. Lampaat ja vuohet löydettiin joittenkin pensaitten keskeltä, ei kovinkaan kaukaa; mutta pian havaittiin toisten elukoiden olevan peräti poissa.
Niiden jälkiä seurattiin maili tai pari. Ne johtivat takaisin juuri samaa tietä, jota oli tultu; eikä ollut enää epäilystäkään siitä, että ne olisivat palanneet kraalille.
Saada niitä kiinni, ennenkuin ne ehtisivät sinne, oli vaikeata, tuskin lainkaan mahdollista. Niiden jäljet osoittivat, että ne olivat kulkeneet hyvää vauhtia — joten ne näihin aikoihin varsin luultavasti olivat jo saapunet entiseen kotiinsa.
Tämä oli surullinen huomio. Olisi ollut turhaa vaivaa seurata niitä janoisilla ja nälkäisillä hevosilla; mutta kuinka saataisiin vankkurit ilman vetojuhtia kuljetetuiksi edelleen lähteelle?
Näyttiin olevan pahassa pulassa; mutta lyhyen neuvottelun jälkeen ajatteleva Hans ehdotti erästä ratkaisua.
"Emmekö voi valjastaa hevosia vankkurien eteen?" kysyi hän. "Kaikki viisi kykenisivät varmasti vetämään ne lähteelle."
"Mitä! Ja jättäisimmekö karjan jälkeemme", sanoi Hendrik. "Jollemme mene niitä hakemaan, niin ne kaikki tuhoutuvat, ja sitten —"