"Voimme mennä niitä etsimään myöhemmin", vastasi Hans; "mutta eikö ole parempi ensin kiiruhtaa edelleen lähteelle ja annettuamme hevosten hiukan levätä palata härkiä hakemaan? Näihin aikoihin ne ovat jo ehtineet kraalille. Onhan niillä siellä vettä joka tapauksessa, ja pitäähän se ne hengissä, kunnes ehdimme sinne."
Hansin ehdottama menettely näytti kylläkin mahdolliselta. Se oli joka tapauksessa paras suunnitelma, jota he saattoivat noudattaa; ja niinpä he ryhtyivät oitis sitä toteuttamaan. Hevoset valjastettiin vankkurien eteen parhaalla mahdollisella tavalla. Onneksi oli ajoneuvoissa säilössä muutamia vanhoja hevosenvaljaita, ja ne otettiin esille ja järjesteltiin parhaan mukaan.
Kaksi hevosta kiinnitettiin vehmaroon "aisahevosiksi"; kaksi muuta soveliaan pituiseksi leikattuun vetohihnaan; ja viides hevonen asetettiin eteen ohjaajaksi.
Kun kaikki oli valmista, nousi Swartboy jälleen etuarkulle, kokosi ohjaksensa, paukautti piiskaansa ja pani valjakkonsa liikkeelle. Kaikkien iloksi suunnattomat, raskaasti kuormitetut vankkurit lähtivät paikoiltaan yhtä kevyesti kuin jos edessä olisi ollut täysi valjakko.
Van Bloom, Hendrik ja Hans kohottivat ilohuudon niiden kulkiessa heidän ohitsensa ja pannen lehmän, lammaslauman ja vuohet liikkeeseen kulkivat rivakasti perässä. Pikku Jan ja Trüey ajoivat yhä vankkureissa; mutta muut matkasivat nyt jalan, osaksi koska heillä oli lauma ajettavana, osaksi kun eivät tahtoneet lisätä hevosten kuormaa.
Kaikki he kärsivät suuresti janosta, mutta he olisivat kärsineet vielä enemmän, jollei olisi ollut tuota kallisarvoista elukkaa, joka nyt nopeasti asteli vankkurien jäljessä — lehmää — "vanhaa kreiviä", kuten sitä nimitettiin. Se oli antanut useita litroja maitoa sekä edellisenä iltana että sinä aamuna; ja tämä hyvään aikaan tullut avustus oli tuottanut melkoista lievitystä matkailijoillemme.
Hevoset käyttäytyivät mainiosti. Huolimatta valjaittensa epätäydellisyydestä ja sopimattomuudesta ne vetivät vankkureita kuin ei olisi ainoatakaan hihnaa eikä solkea puuttunut. Ne näyttivät tietävän, että niiden hyvä isäntä oli pulassa, ja olivat päättäneet vetää hänet pois sieltä. Ehkäpä ne myöskin vainusivat lähdevettä edessänsä. Joka tapauksessa, ennenkuin olivat montakaan tuntia olleet valjaissa, ne vetivät vankkureita läpi soman pienen laakson, jota peitti vihreä, niityn kaltainen nurmikko; ja kun vielä oli viisi minuuttia kulunut, seisoivat ne pysäytettyinä viileän kristallisen lähteen lähistöllä.
Pian olivat kaikki juoneet mielin määrin ja tunsivat itsensä virkistyneiksi. Hevoset laskettiin ruohikkoon ja muut elukat päästettiin laitumelle. Hyvä tuli tehtiin lähelle lähdettä ja lampaan neljännes keitettiin — sitä matkailijat söivät päivälliseksi — ja sitten kaikki istuutuivat odottamaan, että hevoset tulisivat ravituiksi.
Kenttäkornetti, istuen yhdellä vankkurien arkuista, poltteli pitkää piippuansa. Hän olisi voinut olla tyytyväinen, jollei olisi ollut yhtä seikkaa — karjan karkaamista.
Hän oli saapunut ihanalle laidunmaalle — jonkinlaiseen villeillä tasangoilla olevaan keitaaseen, jossa oli metsää, vettä ja ruohoa — kaikkea, mitä "vee-buurin" sydän saattoi toivoa. Se ei näyttänyt olevan kovinkaan laaja alue, mutta kyllin suuri elättämään karjaa useita satoja päitä — kylliksi hyvinkin melkoiselle karjatilalle. Se olisi ihailtavasti vastannut hänen toiveitaan; ja jos hän olisi onnistunut tuomaan sinne härkänsä ja karjansa, olisi hän tällä hetkellä tuntenut itsensä hyvinkin onnelliseksi. Mutta ilman niitä, mitä hyödytti mainio laidun? Mitä hän voisi sillä tehdä, kun ne eivät olleet sitä käyttämässä? Ne olivat hänen rikkautensa — ainakin hän oli toivonut aikoinaan, että niiden lisääntyminen karttuisi varallisuudeksi. Ne olivat kaikki erinomaista rotua; ja paitsi hänen kahtatoista vetojuhtaansa ja yhtä tai kahta pitkäsarvista Bechuana-härkäänsä olivat kaikki muut oivallisia nuoria lehmiä, joiden arveltiin pian kasvavan suureksi laumaksi.