Vastaa minulle — tunnetko mitään eläinlajia, jonka yksilöt ovat luonteeltaan aivan samanlaisia? Ajattele koiria, joita sinä tunnet! Ovatko ne samanlaisia tai sinne päinkään? Eivätkö toiset niistä ole jalomielisiä, uljaita, kuolemaa pelkäämättömiä? Eivätkö toiset ole ilkeitä, matelevia, kirotun arkoja? Samoin on leijonienkin laita.
Nyt lienet vakuutettu siitä, että väitteeni leijonista voi pitää paikkansa.
On useita seikkoja, jotka vaikuttavat leijonan rohkeuteen ja hurjuuteen. Sen ikä — missä tilassa sen vatsa on — vuodenaika — vuorokauden aika — mutta ennenkaikkia sen asumapiirin metsästäjien laatu.
Viimeinen seikka näyttää aivan luonnolliselta niistä, jotka uskovat eläinten ajatuskykyyn, kuten minä tietysti teen. On varsin luonnollista, että leijona, yhtä hyvin kuin muutkin eläimet, varsin pian oppii tuntemaan vihollisensa luonteen ja joko pelkää sitä tai ei, kuinka asia vaatii. Eikö tämä olekin meille vanha juttu? Jos oikein muistan, pakinoimme tästä asiasta puhuessamme Amerikan krokodiileista [romaanissa "Mississippin metsästäjäpojat". Suom. muist.]. Huomautimme, että Mississippin alligaattorit nykyään harvoin käyvät ihmisten kimppuun; mutta niin ei ole aina ollut. Alligaattorinnahkojen pyydystäjäin rihlapyssyt ovat masentaneet niiden julmuuden. Aivan sama laji syö Etelä-Amerikassa kymmenittäin intiaaneja joka vuosi; ja Afrikan krokodiiliä pelätään toisin paikoin vielä enemmän kuin leijonaa.
On todistettu, että Kap-maan leijonat ovat toisissa seuduissa arempia kuin toisissa. Ne ovat vähemmän rohkeita niillä paikoilla, missä uljas ja voimakas buuri on niitä ahdistanut pitkällä, paukkuvalla aseellaan.
Rajan takana, jossa sillä ei ole muuta vihollista kuin bushmannin pienoinen nuoli (hän kun ei halua sitä tappaa!) ja bechuanalaisen ohut "assegai", leijona ei pelkää ollenkaan tai varsin vähän ihmistä.
Oliko seurueemme silmäin edessä oleva luonnostaan rohkea, sitä ei vielä voinut sanoa. Se oli niitä, joilla on suunnaton mustahko harja eli "schwart-fore life", kuten buuri sitä sanoo; ja niitä pidetään hurjimpina ja vaarallisimpina. "Keltaharjaisilla" — sillä Kap-leijonien värissä havaitaan melkoista vaihtelua — katsotaan olevan vähemmän rohkeutta; mutta epäillään jonkun verran tämän väitteen todenperäisyyttä. Nuoria "mustaharjoja" usein erehdytään pitämään oikeina keltaisina, ja niiden luonne luetaan näiden vahingoksi — sillä harjan mustanpuhuva väri tulee vasta vuosien mukana.
Oliko tuo "schwart-fore life" hurja ja rohkea, sitä ei van Bloom jäänyt miettimään. Oli selvää, että eläimen ankarin ruokahalu oli tyydytetty. Oli selvää, ettei se tuuminut hyökkäystä; jos ratsastajat olisivat suvainneet tehdä kierroksen ja ajaa rauhallisesti tiehensä, olisivat he voineet jatkaa matkaansa koskaan näkemättä sitä tai kuulematta siitä enää.
Mutta kenttäkornetilla ei ollut sellaista aikomusta. Hän oli menettänyt kallisarvoiset härkänsä ja nautansa. Tuo leijona oli repinyt ainakin jonkun niistä. Hollantilainen veri oli kuohuksissa, ja vaikka tuo peto olisi ollut sukunsa voimakkain ja raivokkain, oli se pakotettava esiin tuosta pensaasta.
Käskien toisten jäädä paikoilleen van Bloom lähestyi hevosella, kunnes oli noin viidenkymmenen askeleen päässä leijonan makuupaikasta. Siihen hän pysähtyi, laskeutui kylmäverisesti hevosen selästä, pani suitset käsivarrelle, pisti laastikun maahan ja polvistui sen taakse.