Mutta ei yksikään noista kolmesta menettänyt mielenmalttiansa pelosta. Hendrik suuntasi siihen rihlapyssynsä tällä hetkellä, tähtäsi tyynesti ja laukaisi; samalla hetkellä Swartboy lähetti nuolen viuhuen kautta ilman.
Molemmat olivat tähdänneet hyvin. Sekä luoti että nuoli sattuivat, ja viimemainitun varren saattoi nähdä pistävän leijonan reidestä.
Julman pedon, joka tähän asti oli osoittanut mitä päättäväisintä rohkeutta, näytti vallanneen äkillinen pelko. Joko nuoli tai toinen luodeista oli vienyt siltä halun taisteluun; sillä laskien luudan kaltaisen häntänsä selkäviivansa tasalle se syöksyi pois ja ravaten äreästi edelleen juoksi kraalin ovesta sisään!
10. luku.
LEIJONA SATIMESSA.
Oli jotakin kummallista siinä, että leijona etsi suojaa niin harvinaisesta paikasta; mutta se osoitti älykkäisyyttänsä. Ei ollut muuta piilopaikkaa sopivan matkan päässä, ja olisi ollut vaikeata heinäsirkkain muuton jälkeen löytää pensasta, joka olisi voinut tarjota sille kätköä. Hevosten selässä olevat metsästäjät olisivat helposti voineet saavuttaa sen, jos se olisi koettanut juosta pakoon. Se tiesi talon olevan asumattoman. Se oli rosvoillut koko yön sen ympärillä — kenties sen sisälläkin — ja tiesi siis millainen paikka se oli.
Pedon vaisto oli oikea. Talon seinät suojelivat sitä vihollisten pyssyiltä jonkun matkan päästä; ja jos he tulisivat lähelle, olisi se sille edullista ja heille vaarallista.
Omituinen tapaus sattui leijonan mennessä kraaliin. Talon toisessa päässä oli suuri akkuna. Tietysti se ei ollut lasilla varustettu — eikä ollut koskaan ollutkaan. Lasiakkuna on harvinaisuus näillä seuduin. Ainoastaan vankka puinen luukku sulki sen. Se oli vielä saranoillaan, mutta kiireellisessä "muutossa" oli akkuna jäänyt auki. Ovi oli myös ollut raollaan. Kun leijona juoksi sisään viimemainitusta, syöksyi edellisestä ulos jono pieniä, ketunvärisiä, sudenkaltaisia elukoita, jotka juoksivat voimainsa takaa lakeuden poikki. Ne olivat sakaaleja!
Kuten jälkeenpäin huomattiin, olivat joko leijonat tai hyeenat ajaneet yhden häristä taloon ja tappaneet sen siellä. Suuremmat raatelijat olivat jättäneet sen raadon, ja viekkaat sakaalit olivat nauttimassa hiljaista murkinaa, kun niitä niin kursailematta häirittiin.
Hirmuisen kuninkaansa astuessa ovesta sisään niin julmalla tuulella "kettu-sudet" antoivat kohta merkin peräytyä ikkunan kautta; ja ratsastajain näkeminen ulkosalla oli vielä lisää pelästyttänyt näitä raukkamaisia petoja, jotta ne juoksivat kraalista hurjinta vauhtiansa eivätkä pysähtyneet ennenkuin olivat poissa näkyvistä!