Kolme metsästäjää ei voinut pidättää nauruansa; mutta heidän mielialansa muutti äkkiä toinen tapaus, joka sattui miltei samassa hetkessä.
Van Bloom oli tuonut muassaan kaksi oivallista koiraansa, jotta ne auttaisivat karjan takaisin ajamisessa.
Seurueen pysähtyessä lähteelle lyhyeksi ajaksi, nämä olivat tarttuneet puoliksi syötyyn haaskaan aitauksen takana; ja kun ne olivat äärimmäisen nälkäisiä, jäivät ne sinne vielä ratsastajien ajaessa pois. Kumpikaan koirista ei ollut nähnyt leijonaa, ennenkuin raivoisa peto syöksyi eteenpäin suunnaten kraalia kohti. Laukaukset, leijonan murina ja pelästyneinä pois lentävien korppikotkien siipien äänekäs lepattaminen ilmaisivat koirille, että jotakin oli tekeillä, missä niiden pitäisi olla mukana; ja hyläten mieluisan ateriansa molemmat tulivat loikaten yli aitauksen.
Ne saapuivat talon edessä olevalle aukeamalle juuri leijonan juostessa ovesta sisään; ja epäröimättä nuo rohkeat, jalot eläimet ryntäsivät eteenpäin ja seurasivat sitä taloon.
Muutamien hetkien kuluessa kuului sieltä äänten sekamelska — koirien haukunta ja ärhentely, leijonan murina ja karjunta. Sitten seurasi kumea ääni kuin olisi jokin raskas esine heitetty seinää vasten. Sitten tuli valittava ulvonta — toinen, vielä toinen — narske kuin luita rikottaessa — suuren pedon "kehrääminen" lujalla, korkealla bassolla — ja sitten syvä hiljaisuus. Taistelu oli päättynyt. Se oli ilmeistä, koska koirat eivät enää haukkuneet. Luultavasti ne olivat saaneet surmansa.
Metsästäjät jäivät tarkastamaan ovea jännitettyinä, perin hätääntyneinä. Nauru oli jähmettynyt heidän huulillensa, kun he kuuntelivat noita kamaloita ääniä, pelottavan taistelun merkkejä. He huusivat koiriansa nimeltä. He toivoivat näkevänsä niiden tulevan esiin, vaikkapa haavoittuneinakin. Mutta ei. Koiria ei kuulunut — ne eivät milloinkaan tulleet — ne olivat kuolleet.
Taistelun melua seurasi kauan kestävä hiljaisuus. Van Bloom ei voinut enää epäillä sitä että hänen suosikkinsa ja ainoat koiransa olivat saaneet surmansa.
Tämän uuden onnettomuuden kiihoittamana hän miltei kadotti varovaisuutensa. Hän oli ryntäämäisillään ovelle, josta voisi ampua läheltä tuota inhoittavaa vihollista, kun Swartboyn päähän pälkähti oivallinen tuuma; ja bushmannin kuultiin huutavan:
"Baas, baas! Me teljetä se sisään! Me sulke se peto sisään!"
Tässä ehdotuksessa oli järkeä, se oli hyväksyttävä. Van Bloom ymmärsi sen; ja luopuen edellisestä aikeestaan hän päätti suostua Swartboyn tuumaan.