Savutorven yläpuolella näkyi leijonan pää; sen välkkyvät keltaiset silmät ja valkeat hampaat näyttivät vielä pelottavammilta vastakohtana mustalle noelle, joka tahrasi sitä. Se veti ruumistansa ylös. Yksi jalka oli jo päätekiven yläpuolella; ja tällä ja hampaillaan se laajensi ympärillään olevaa aukkoa.
Se oli hirmuinen katseltava — ainakin alhaalla olijoille.
Kuten sanottu he olivat säikähtäneitä ja olisivat turvautuneet hevosiinsa, jolleivat olisi havainneet, että eläin oli tarttunut kiinni!
Oli selvää, että niin oli asian laita, mutta yhtä selvää oli, että muutamassa hetkessä sen onnistuisi vapautua savutorvesta. Sen hampaat ja kynnet olivat kovassa työssä, ja kiviä ja muurilaastia sinkoili kaikille suunnille. Savutorvi olisi kohta sen leveän rinnan alapuolella, ja sitten —
Van Bloom ei jäänyt miettimään mitä sitten tulisi. Hän ja Hendrik juoksivat pyssyt käsissä seinän vierelle. Savutorvi ei ollut kuin parikymmentä jalkaa korkealla; pitkä "roeri" suunnattiin ylöspäin, ulottuen tuon matkan puoliväliin. "Jääkärillä" tähdättiin myös. Molemmat pamahtivat yht'aikaa. Leijonan silmät sulkeutuivat äkkiä, sen pää vapisi kouristuksen tapaisesti, sen käpälä putosi velttona päätekivelle, sen kita avautui ja verta tihkui kieleltä. Muutamassa silmänräpäyksessä se oli kuollut.
Tämä oli jokaiselle selvää. Mutta Swartboy ei ollut tyydytetty, ennenkuin oli ampunut parisenkymmentä nuolta eläimen päähän, saattaen sen näyttämään siililtä.
Niin ahtaasta paikasta oli suunnaton eläin tunkeutunut eteenpäin, että se vielä kuoltuaankin jäi tuohon omituiseen asemaan.
Toisissa oloissa se olisi vedetty alas nahkansa vuoksi. Mutta ei liiennyt aikaa sen nylkemiseen; ja enempää viivyttelemättä van Bloom ja hänen seuralaisensa nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat pois.
12. luku.