Niin lapset juttelivat, molemmat hyvillään ympäröivistä uusista näköaloista.
Vaikka kaikki nuoret tunsivat itsensä onnellisiksi, hillitsi heitä sitä ilmaisemasta pilvi, jonka huomasivat isänsä otsalla. Hän oli istuutunut suuren puun alle, mutta hänen silmänsä olivat maahan käännetyt ikäänkuin tuskalliset ajatukset tekisivät hänet levottomaksi. Kaikki he sen huomasivat.
Hänen ajatuksensa olivat todella tuskallisia — eivät ne hevillä olisi voineet muuta olla. Hänellä oli vain yksi tie jäljellä — palata siirtomaahan ja alkaa elämä alusta. Mutta miten hän alkaisi? Mitä hän saattoi tehdä? Hänen omaisuutensa oli kaikki mennyttä, hän voi ainoastaan olla jonkun rikkaamman naapurinsa palveluksessa; ja sille, joka koko elämänsä ajan oli tottunut riippumattomuuteen, se olisi todenteolla kovaa.
Hän katseli viittä hevostaan, jotka nyt ahnaasti söivät kallioiden siimeksessä kasvavaa rehevää ruohoa. Milloin ne olisivat valmiit kulkemaan jälleen takaisin? Kolmen tai neljän päivän kuluttua hän voisi lähteä. Oivallisia elukoita useimmat niistä — ne kuljettaisivat vankkurit kyllä kevyesti.
Niin kulkivat kenttäkornetin ajatukset. Tuskin hän sillä hetkellä ajatteli, että nuo hevoset eivät enää koskaan vetäisi vankkureita eikä mitään muitakaan ajoneuvoja. Tuskin hän ajatteli, että nuo viisi jaloa eläintä olivat tuomitut.
Niin kuitenkin oli. Tuskin viikkoakaan tämän jälkeen riitelivät sakaalit ja hyeenat niiden luista. Jopa juuri sillä hetkellä, jolloin hän katseli niiden syöntiä, myrkky paraikaa tunkeutui niiden suoniin, ja ne saivat kuolinhaavansa. Valitettavasti odotti uusi isku van Bloomia.
Kenttäkornetti oli yhä uudestaan havainnut, että hevoset näyttivät syödessään levottomilta. Aika ajoin ne äkkiä hypähtivät, huiskauttivat pitkää häntäänsä ja hankasivat päätänsä pensaita vastaan.
— Joku kärpänen vaivaa niitä, — hän ajatteli eikä sen enempää välittänyt koko asiasta.
Niin juuri olikin — kärpänen juuri niitä vaivasi. Jos van Bloom olisi tiennyt, mikä se kärpänen oli, olisi hän tuntenut toisenlaista huolta hevostensa tähden. Jos hän olisi tuntenut tuon pienen kärpäsen luonnon, olisi hän rynnännyt sinne kaikkine poikineen, ottanut kiinni hevoset niin kiireesti kuin suinkin ja vienyt ne kauas pois noiden synkkien vuorten lähettyviltä. Mutta hän ei tuntenut "tsetse"-kärpästä.
Oli vielä muutamia minuutteja auringonlaskuun, ja hevosten annettiin vapaasti syödä laitumella, mutta van Bloom huomasi, että ne joka hetki kävivät yhä ärtyneemmiksi — milloin iskien kavioillansa ruohoturpeeseen — milloin juosten kappaleen matkaa — ja välillä korskuen vihaisesti. Sen matkan päästä, missä ne olivat — noin neljännes mailia — van Bloom ei nähnyt mikä niitä häiritsi; mutta niiden merkillinen käyttäytyminen saattoi hänet vihdoin kävelemään niiden luo. Hans ja Hendrik menivät hänen kanssaan.