Saapuessaan lähelle sitä paikkaa he hämmästyivät merkillisestä näystä: kutakin hevosta näytti piirittävän mehiläisparvi!

He näkivät kuitenkin, etteivät ne olleet mehiläisiä, vaan hiukan pienempiä hyönteisiä, ruskeita väriltään, muistuttaen nautapaarmaa ja erittäin vilkkaita lennossaan. Tuhansia liehui joka hevosen yläpuolella ja satojen voi nähdä laskeutuvan eläinten päihin, kaulalle, ruumiiseen ja sääriin — todella niiden yli kauttaaltaan. Ne nähtävästi joko purivat tai pistivät niitä. Ei ihme, jos eläinparat olivat kiusaantuneita.

Van Bloom ehdotti, että he ajaisivat hevoset kauemmaksi tasankoa kohden, missä nuo kärpäset eivät näyttäneet oleskelevan. Hän huolehti ainoastaan siitä kiusasta, jota ne aiheuttivat hevosille. Hendrik myöskin sääli niiden kärsimyksiä; kaikista kolmesta Hans yksin arvasi totuuden. Hän oli lukenut tuhoisasta hyönteisestä, joka usein vierailee eräissä Etelä-Afrikan sisäosissa, ja näiden kärpästen ensi näkeminen herätti epäilyn, että ne saattoivat olla niitä.

Hän ilmaisi ajatuksensa toisille, jotka heti valtasi sama huoli.

"Huuda Swartboy tänne!" sanoi van Bloom.

Bushmannia kutsuttiin, ja pian hän ilmestyi tullen lähteen luota. Hän oli viimeisen tunnin kuluessa touhunnut vankkurien kuorman purkamisessa eikä ollut huomannut hevosia tai niiden herättämää mielenkiintoa.

Niin pian kuitenkin kun hän läheni ja näki siivekkään parven surisevan hevosten ympärillä, aukenivat hänen pienet silmänsä laajimmilleen, hänen paksut huulensa lerpahtivat, ja hänen kasvonsa vääntyivät ilmaisemaan hämmästystä ja säikähdystä.

"Mitä se on, Swart?" kysyi hänen isäntänsä.

"Mun baas, mun baas! Nyt paholainen irti — tuo peto olla 'tsetse'!"

"Ja entä sitten, jos se onkin tsetse?"