Ja mitä muuta voisi tehdä? kysyi kenttäkornetti itseltään. Täytyisikö heidän jäädä sinne koko iäkseen, eläen epävarmasti metsänriistasta ja juurista? Täytyisikö hänen lapsistaan tulla "pensastopoikia" — hänestä itsestään "pensastolainen", bushmanni?
Näiden ajatusten liikkuessa hänen mielessään ei ollut ihme, että van
Bloom tunsi syvää murhetta.
"Armias taivas!" huudahti hän istuessaan pää käsien varassa, "mitä tulee minusta ja omistani?"
Van Bloom-parka! Hän oli saavuttanut onnensa alimman asteen.
Hän oli todellakin saavuttanut alimman asteen; sillä vielä samana päivänä — jopa saman tunnin kuluessa — sattui tapaus, joka ei ainoastaan keventänyt hänen murheellista mieltään, vaan lupasi laskea perustan tulevalle varallisuudelle ja onnelle. Tunnin päästä tästä hetkestä oli kenttäkornetin suunnitelmiin tullut täydellinen muutos. — tunnin kuluttua siitä hetkestä hän oli onnellinen mies, ja kaikki hänen ympärillään olivat yhtä onnellisia kuin hän.
Tahdot kärsimättömästi kuulla, kuinka tämä muutos aikaansaatiin? Mikä pieni haltijatar oli hypähtänyt lähteestä tai liukunut alas kallioilta auttamaan hyvää kenttäkornettia hänen onnettomuutensa hetkellä? Tahdot maltittomasti kuulla! Kuule siis.
Aurinko oli mailleen menossa. He istuivat kaikki suuren puun alla, lähellä tulta, jolla he olivat valmistaneet illallisensa. Ei puhuttu, ei keskusteltu hilpeästi — sillä lapset näkivät isänsä olevan huolissaan, ja se piti heidät hiljaisina. Sanaakaan he eivät lausuneet keskenään, ainoastaan satunnaisen kuiskauksen.
Tällä hetkellä van Bloom ilmaisi synkät ajatuksensa ylläkerrotuin sanoin.
Kuin vastausta etsien hän kohotti silmänsä taivasta kohti ja antoi niiden sitten harhailla ympäri tasankoa. Äkkiä ne kiintyivät omituiseen ilmiöön, joka näkyi jonkun matkan päässä ja juuri sukelsi esiin pensaikosta.
Se oli jotakin lajia eläimiä, ja suuresta koosta van Bloom ja toiset ensin luulivat sitä norsuksi. Ei kukaan heistä, Swartboyta lukuunottamatta, ollut tottunut villissä tilassa oleviin elefantteihin — sillä vaikka näitä elukoita ennen oli useimmissa Afrikan eteläisissä osissa, ovat ne kauan sitten paenneet asutuilta seudulta ja nyt niitä tavataan vain kaukana siirtomaan rajojen takana. Mutta he tiesivät näillä paikoin olevan elefantteja — olivathan he jo havainneet niiden jälkiä — ja kaikki otaksuivat, että lähestyvä suunnaton elukka oli elefantti.