Etelä-Afrikan alkuasukkaat tuntevat neljä määrättyä sarvikuonolajia, joille he antavat eri nimitykset; ja voi huomauttaa, että tämä alkuasukas-metsästäjäin havainto lajeihin nähden on paljon luotettavampi kuin pelkkien kamariluonnontutkijain teoriat, näiden johtaessa päätelmänsä jostakin nystyrästä tai hampaasta tai täytetystä nahasta. Jos on mitään arvoa elollisen luonnon tuntemisella, emme ole näille tuosta tuntemisesta kiitollisuudenvelassa, vaan paljon useammin "sivistymättömille metsämiehille", joita he pyrkivät halveksimaan ja jotka kuitenkin ovat opettaneet meille jotensakin paljon siitä, mitä tiedämme eläinten tavoista. Sellainen "sivistymätön metsämies" kuin Gordon Cumming esimerkiksi on tehnyt enemmän lisätäkseen Afrikan eläinopin tuntemusta kuin kokonainen kollegio teorioita rakentelevia oppineita.
Nuo neljä lajia tunnetaan alkuasukkaiden kesken nimillä "borele", "keitloa", "muchocho" ja "kobaoba". Molemmat ensinmainitut ovat "mustia sarvikuonoja" — niiden nahan yleinen väri on tumma — kun taas "muchocho" ja "kobaoba" ovat valkoisia muunnoksia, niiden nahan ollessa likaisenvalkeahko. Mustat sarvikuonot ovat paljon pienempiä — tuskin puolta toisten koosta, ja ne eroavat niistä sarviensa pituuden ja luvun puolesta ynnä muissakin yksityisseikoissa.
"Borelen" sarvet — kuten kaikkien sarvikuonojen — ovat sierainten yläpuolella luumaisessa pinnassa kiinni pystyssä, kaartuen hieman taaksepäin, toinen toisensa takana. Etumainen sarvi on pitempi — harvoin yli kahdeksantoista tuuman — mutta usein se taittuu tai hankautuu lyhyemmäksi, eikä ole kahta yksilöä tässä suhteessa yhdenlaista. Takimmainen sarvi on tällä lajilla vain jonkinlainen nystyrä, kun taas "keitloalla" eli kaksisarvisella mustalla sarvikuonolla molemmat sarvet ovat kehittyneet melkein samanpituisiksi.
"Muchocholla" ja "kobaoballa" saattaa tuskin sanoa takimmaisia sarvia olevankaan, mutta etummainen kummallakin lajilla voittaa pituudessa borelen ja keitloan. Muchocholla se useimmiten on kolme jalkaa pitkä, kun taas usein nähdään kobaoba, jolla neljän jalan pituinen sarvi pistää esiin ruman kuonon päästä — pelottava ase!
Kahden viimemainitun sarvet eivät kaarru taakse, vaan ojentuvat eteenpäin; ja kun ne molemmat pitävät päätään alhaalla, on pitkä, terävä piikki usein vaakasuorassa. Kaulansa muodossa ja pituudessa, korviensa asennossa ja muissa suhteissa mustat sarvikuonot eroavat oleellisesti valkoisista. Itse asiassa niiden tavatkin ovat aivan erilaiset. Edelliset elävät pääasiassa orjantappurapensaiden, kuten Acacia horridan tai "Odota-vähän" lehdistä ja oksista, kun taas jälkimmäiset elävät ruohosta. Edelliset ovat raivokkaampia luonnostaan — hyökkäävät ihmisen tai minkä eläimen kimppuun tahansa sen nähdessään; ja näyttävätpä toisinaan suuttuvan pensaisiinkin, rynnäten niiden luo ja murskaten ne kappaleiksi.
Valkoiset sarvikuonot, vaikka haavoittuneina tai ärsytettyinä kylläkin raivoisia, ovat tavallisesti rauhallisia mieleltään ja antavat metsästäjän mennä ohi häntä ahdistamatta.
Ne tulevat hyvin lihaviksi ja ovat erinomaista ravintoa. Minkään afrikalaisen eläimen lihaa ei pidetä parempana kuin valkoisen sarvikuonon vasikan, jotavastoin mustat muunnokset eivät milloinkaan liho ja niiden liha on sitkeätä ja tympäisevää.
Kaikkien neljän sarvia käyttävät alkuasukkaat useihin tarkoituksiin, sillä ne ovat lujia, erinomaista rakennetta, ja ne saa helposti hyvin kiiltämään. Pisimmistä sarvista alkuasukkaat valmistavat "knob-kerries" (nuijia) ja latasimia pyssyjänsä varten. Lyhyemmistä saadaan ainesta vasaroihin, juomapikareihin, pienten työaseiden kädensijoihin ja muuhun sellaiseen. Abessiniassa ja muissa Pohjois-Afrikan osissa, joissa käytetään miekkoja, tehdään miekankahvoja sarvikuonon sarvista.
Nahkaakin käytetään eri tarkoituksiin; muun muassa siitä tehdään "jambok" nimisiä ruoskia, vaikkakin virtahevosennahka on siihen parempaa. Kuten jo sanottu, afrikalaisen sarvikuonon nahka on ilman poimuja, laskoksia ja sarveiskilpiä, joita tavataan sen aasialaisella heimolaisella, mutta se on kuitenkin kaukana pehmoisesta. Se on niin paksua ja niin vaikea lävistää, että toisinaan tavallisesta lyijystä valmistettu luoti litistyy sitä vasten. Lyijyä täytyy koventaa jollakin muulla metallilla, jotta se varmasti menee nahan puhki.
Sarvikuono, vaikkei olekaan vesieläin kuten virtahepo, pitää siitä huolimatta tuosta aineesta, ja harvoin sitä tavataan pitempien matkojen päässä siitä. Kaikki neljä lajia mielellään makaavat ja piehtaroivat liejussa, aivan kuten siat kesäpäivinä; ja tavallisesti ne ovat yltyleensä tämän aineen peittämiä. Päivän aikaan niiden voi huomata makaavan tai seisovan jonkun tuuhean mimoosapuun varjossa, joko nukkuen tai eräänlaisessa veltossa välinpitämättömyydessä; yön aikaan ne taasen kuljeksivat etsien ruokaa ja vettä. Jos niitä lähestyy tuulen alta, voi helposti ne saavuttaa, sillä niiden pienet säkenöivät silmät eivät niitä paljon auta. Jos metsästäjä taas päinvastoin menee tuulenpuolelle, vainuavat ne hänet pitkän matkan päästä, koska niiden hajuaisti on mitä kehittynein. Jos niiden silmät olisivat yhtä tarkat kuin sieraimet, olisi niiden kimppuun hyökkääminen vaarallista peliä, sillä ne voivat juosta kyllin nopeaan saavuttaakseen hevosen ensi hyökkäyksellä.