Outo olisi luullut hulluudenpuuskan vaivaavan Swartboyta, mutta van Bloom tiesi, että sanomalla "klow, klow!" bushmanni tarkoitti "elefantti, elefantti!" ja katsoi senvuoksi Swartboyn osoittamaan suuntaan.
Toden totta, läntisellä tasangolla, häämöttäen keltaista taivasta vasten, näkyi tumma möhkäle, jossa tarkastamalla havaitsi elefantin ääriviivat. Sen pyöristyvä selkä erottui helposti mataloiden pensaitten yläpuolella; ja sen leveät, riippuvat korvat liikkuivat sen kulkiessa. Kaikki näkivät yhdellä silmäyksellä, että se oli tulossa järvelle ja miltei samaa tietä, jota sarvikuono oli seurannut.
Luonnollisesti tämä uusi ilmestys sekoitti metsästäjien koko suunnitelman. Nähdessään mahtavan norsun he soivat tuskin enää ajatustakaan sarvikuonolle. Ei sillä, että olisivat kiinnittäneet kovinkaan suuria toiveita mahdollisuuteen surmata tuon jättiläiseläimen, mutta joitakin sellaisia ajatuksia risteili kuitenkin heidän mielessään. He olivat päättäneet koettaa joka tapauksessa.
Ennenkuin he kuitenkaan ehtivät sopia mistään suunnitelmasta, oli elefantti saapunut järven rannalle. Vaikka se liikkui vain hitaasti kävellen, suoritti se pian aika pitkän matkan äärettömine askeleineen ja eteni paljoa nopeammin kuin olisi luullutkaan. Metsästäjillä oli tuskin aikaa ajatusten vaihtoon, ennenkuin suunnaton eläin oli muutaman sylen päässä vedestä.
Täällä se pysähtyi, käänteli kärsäänsä eri tahoille, seisoi aivan hiljaa ja näytti kuuntelevan.
Ainoatakaan ääntä ei ollut sitä häiritsemässä — sarvikuonokin oli sillä hetkellä hiljaa.
Seisottuaan noin minuutin verran suunnaton eläin liikkui eteenpäin jälleen ja astui ennen kuvattuun solaan.
Leirissäolijat saattoivat nyt nähdä sen täydellisesti, vähemmän kuin neljänsadan kyynärän päässä. Äärettömältä möhkäleeltä se näytti. Sen ruumis täytti solan kokonaan laidasta laitaan, ja sen pitkät torahampaat, työntyen enemmän kuin kolmen kyynärän päähän sen leuoista, kaartuivat arvokkaasti taaksepäin. Se oli "vanha härkä", kuten Swartboy kuiskasi.
Tähän saakka ei sarvikuonolla ollut vähintäkään vihiä norsun lähestymisestä; sillä viimemainitun käynti — niin suuri elukka kuin se onkin — on niin hiljaista kuin kissan. On totta, että kova jymisevä ääni kuin etäinen ukkonen kuului jatkuvasti sen sisältä, kun se liikkui; mutta kobaoban pyörähtelyt olivat juuri silloin liian vilkkaita, jotta se olisi kuullut tai huomannut mitään ääntä, joka ei ollut varsin lähellä ja selvä.
Kun norsun suunnaton ruumis äkkiä pimitti siltä auringon ja heitti synkän varjonsa yli lammen, sai se kobaoban jaloilleen niin ketterästi, ettei sitä olisi odottanut tuonmuotoiselta elukalta.