Näiden kahden suuren nelijalkaisen välinen ottelu ei kestänyt kauempaa kuin kymmenen minuuttia. Tämän ajan kuluessa eivät metsästäjät ryhtyneet mihinkään yrityksiin hyökätäkseen niiden kummankaan kimppuun — niin kiintyneitä he olivat tarkastamaan harvinaista kamppailua. Vasta sarvikuonon paettua ja elefantin palattua veteen, he vielä kerran alkoivat neuvotella jostakin suunnitelmasta käydäkseen tämän Afrikan mahtavimman eläimen kimppuun. Hans otti nyt pyssynsä ja liittyi joukkoon.
Elefantti, etsiskeltyänsä vihollistaan, oli tullut takaisin ja seisoi polvia myöten järvessä. Se näytti levottomalta ja suuresti kiihtyneeltä. Sen häntä oli alituiseen liikkeessä, ja aika ajoin se kajahutti läpitunkevan, alakuloisen huudon — aivan erilaisen kuin sen tavallinen torventapainen mylvintä. Se kohotti suunnattomia jäseniänsä ja upotti ne sitten jälleen pohjaan, kunnes vesi vaahtosi tästä jatkuvasta kirnuamisesta.
Mutta omituisin sen puuhista oli tapa, jolla se käytti pitkää torvenmuotoista kärsäänsä. Sillä se imi melkoisia vesimääriä ja sitten suunnaten sen taaksepäin tyhjensi nesteen yli selkänsä ja hartiainsa kuten äärettömästä ruiskusta. Tämän suihkukylvyn se uudisti kerta kerran jälkeen vaikka oli selvää, ettei sen ollut hyvä olla.
Kaikki he tiesivät sen olevan vihoissaan. Swartboy sanoi, että olisi ylen vaarallista tällä hetkellä joutua sen huomion esineeksi, jollei olisi hevosta, millä karahuttaa pois sen tieltä. Tämän vuoksi oli jokainen heistä piilottautunut nwanapuun rungon taakse, van Bloom kurkistellen toiselta ja Hendrik toiselta puolen, pitääkseen silmällä sen liikkeitä.
Huolimatta vaarasta he päättivät vihdoin ryhtyä sitä ahdistamaan. He arvelivat, että jolleivät sitä pian tee, se, kulkee tiehensä ja jättää heidät ilman illallista — sillä he toivoivat saavansa syödä iltaseksi kappaleen sen kärsää. Aika oli siis kallis, ja he päättivät käydä sen kimppuun pitkittä puheitta.
He aikoivat hiipiä niin lähelle kuin turvallista oli. Kaikki kolme laukaisisivat yht'aikaa ja makaisivat sitten piiloutuneina pensaisiin, kunnes näkisivät ampumisensa seurauksen.
Enempää keskustelematta van Bloom, Hans ja Hendrik jättäen puun hiipivät pensaikon läpi järven länsipäätä kohden. Siinä ei ollut yhtäjaksoista tiheikköä, vaan ainoastaan joukko pensaita ja puuryhmiä, niin että täytyi hiipiä perin varovaisesti toisesta toiseen. Van Bloom johti kulkua ja pojat pysyttelivät jäljessä, seuraten hänen kintereillään.
Kun joku viisi minuuttia oli näin kulutettu, saapuivat he pienen puuryhmän suojaan lähelle vedenrajaa, kylliksi likelle jättiläisriistaansa. Nelinkontin he nyt lähestyivät viidakon reunaa; ja erottaen lehvät toisistaan katselivat niiden lomitse. Mahtava nelijalkainen oli suoraan heidän silmiensä edessä, noin kolmenkymmenen kyynärän päässä.
Se loiskutteli yhä uutterasti ja puhalteli vesimääriä ruumiinsa yli. Se ei näyttänyt merkkiäkään, että sillä oli vihiä heidän läsnäolostaan. Heillä oli siis hyvää aikaa valita sen suunnattomasta ruumiista paikka, johon tähtäisivät pyssyillään.
Kun he uudesta asemastaan sen ensin näkivät, seisoi se peräpuoli heitä kohti. Van Bloom arveli, ettei ollut sopiva aika laukaista, koska he eivät voisi tästä asemasta saada siihen kuolettavaa haavaa. He siis odottivat, kunnes se ehkä kääntyisi sivuttain, ennenkuin ampuisivat yhteislaukauksensa. Kaiken aikaa he pitivät silmänsä tarkasti suunnattuina siihen.