Ei kumpaakaan. Hänen ajatuksensa kohdistuivat aivan eri aiheeseen.
Elefantti oli kaatunut niin, että sen pää oli veden yläpuolella, leväten pienellä hiekkasärkällä; sitä pitkin sen pehmeä ja taipuisa kärsä ojentui koko pituudessaan. Keltaiset kiiltävät torahampaat kaartuivat juurestaan kuin pari jättiläissuuruista käyrämiekkaa, nuo norsunluiset käsivarret, jotka vuosia — jopa vuosisatoja kenties — olivat sitä palvelleet sen repiessä metsän puita juurineen ja tonkiessa vastustajiaan monessa kauheassa taistelussa. Kallisarvoiset ja kauniit voitonmerkit ne olivat, mutta valitettavasti oli niiden maailmanmaine niin kallis, että se oli vienyt hengen monilta tuhansilta sen rodusta.
Loistaen koko komeudessaan olivat siinä nuo yhteenkuuluvat puolikuut tasaisesti kaartuen ja pehmeästi pyöristyen. Näihin olivat kenttäkornetin silmät luodut.
Niin, ja hänen luomassaan katseessa oli myös harvinainen into. Hänen huulensa olivat yhteenpuristetut, hänen rintansa kohoili huomattavasti. Oi, kokonainen ajatusten maailma risteili sillä hetkellä van Bloomin mielessä.
Olivatko ne tuskaisia ajatuksia? Hänen kasvojensa ilme kertoi päinvastaista. Pilvi, joka kaiken päivää oli varjostanut hänen otsaansa, oli kadonnut. Siitä ei ollut rahtuakaan jäljellä, vaan sen sijalla saattoi nähdä toivon ja ilon piirteet, ja nämä tunteet saivat vihdoin ilmaisun sanoissa.
"Se on taivaan apu!" huudahti hän ääneen. "Onni — onni!"
"Mikä nyt on, isä?" kysyi pikku Trüey, joka oli hänen lähellään; "mistä sinä puhuit, isä rakas?"
Ja sitten kaikki muutkin kokoontuivat hänen ympärilleen, havaiten hänen kiihoittuneen käytöksensä ja hyvillään huomatessaan hänen näyttävän niin onnelliselta.
"Mikä nyt on, isä?" kysyivät kaikki yhteen ääneen, myöskin Swartboyn ja
Tottyn seistessä innokkaina vastausta kuulemassa, kuten muutkin.
Mieluisten ajatusten liikuttamana ei hellä isä voinut enää salata lapsiltaan vastaheränneen onnellisuutensa salaisuutta. Hän täytti heidän pyyntönsä ilmaisemalla sen.