Tällä hetkellä muuan seikka pisti van Bloomin silmään ja oitis kiinnitti hänen huomiotansa. Se oli omituinen näky taivaan rannalla sillä suunnalla, jonne Henrik ja Swartboy olivat menneet, mutta nähtävästi näiden tuolla puolen. Se muistutti sakeaa sumua tai savua, kuin olisi tasanko pitkän matkan päässä ollut tulessa.
Voisiko niin olla? Oliko joku sytyttänyt haroo-pensaat tuleen? Vai oliko tuo tomupilvi?
Tuuli oli tuskin riittävän kova nostaakseen moisen pölyn, ja kuitenkin näytti siltä. Aiheuttivatko sen jotkut eläimet? Eikö se voisi olla suuren antilooppijoukon nostama pöly — esimerkiksi hyppy kauriiden muuttojoukkueen? Se ulottui useita maileja pitkin taivaanrantaa, mutta van Bloom tiesi, että nämä elukat usein kulkevat mailia laajemmissa parvissa. Kuitenkaan hän ei voinut uskoa tätä siksi.
Hän tuijotti yhä tuohon kummalliseen ilmiöön, koettaen selittää sitä usealla tavalla. Se näytti nousevan korkeammalle sinistä taivasta vasten — milloin muistuttaen pölyä, milloin kuin laajalle levinneen tulipalon savua, milloin taas punertavaa pilveä. Se oli lännessä ja alkoi nyt jo pimittää laskevaa aurinkoa. Se oli kulkenut kuin esirippu yli auringon kehrän, ja tämän valo ei enää langennut tasangolle. Oliko se jonkun hirveän myrskyn enne — jonkun maanjäristyksen?
Sellainen ajatus iski kenttäkornetin mieleen. Se ei ollut tavallisen pilven kaltainen — se ei näyttänyt tomupilveltä — se ei ollut savun tapaista. Se ei muistuttanut mitään hänen näkemäänsä. Ei ihme, että hän tunsi levottomuutta ja pelkoa.
Äkkiä tuo tummanpunainen ainejoukko näytti verhoavan tasangolla olevan karjan, ja elukoiden voi nähdä juoksentelevan sinne tänne pelästyneiden tavoin. Sitte nuo kaksi ratsastajaa katosivat sen tummaan varjoon.
Van Bloom nousi seisoalleen, nyt todenperästä hätääntyneenä. Mitä se voi olla?
Hänen päästämänsä huudahdus houkutteli pikku Trüeyn ja Tottyn talosta; ja Hans oli nyt Janin kanssa tullut takaisin lampaineen ja vuohineen. Kaikki näkivät tuon omituisen ilmiön, mutta kukaan ei voinut sanoa, mitä se oli. Kaikki olivat hätääntyneitä.
Heidän seistessään tähyilemässä pelästynein mielin nuo kaksi ratsastajaa ilmestyivät pilven sisästä, ja sitten heidän nähtiin karahuttavan eteenpäin pitkin tasankoa taloa kohti. He tulivat täyttä vauhtia, mutta kauan ennen heidän paikalle saapumistaan saattoi kuulla Swartboyn huutavan:
"Baas van Bloom! Springhaan tulee! Springhaan, springhaan!"