Väsyneitä kun olivat, olisivat he pian vaipuneet uneen. Mutta sitä ei sallittu. Heidän levätessään suljetuin silmin unenhorroksessa ennen nukahtamista, saattoivat oudot äänet leirin lähellä heidät äkkiä säpsähtämään.
Ne olivat kuin raikuvia naurunrähähdyksiä; eikä kukaan niihin tottumaton olisi voinut väittää niiden olevan muuta kuin inhimillisten olentojen ääniä. Ne muistuttivat sellaista kimakkaa ääntä, joka liittyy mielettömän neekerin nauruun. Tuntui kuin olisi hulluinhuone-joukkio neekereitä päästetty irti tänne päin.
Joka hetki äänet kuuluivat selvempinä ja kovempina; ja ilmeistä oli, että mikä tahansa niihin aihetta antoikin, se oli tulossa lähemmäksi leiriä.
Että siellä oli useampia kuin yksi olento, oli selvää — niin, ja yhtä selvää, että siellä oli useampia kuin yhtä lajia olennoita; sillä niin vaihtelevia olivat äänet, että vatsassapuhuja olisi joutunut ymmälle yrittäessään jäljitellä niitä kaikkia. Sieltä kuului ulvontaa ja vikinää, röhkimistä ja murinaa ja kuin tuskissaan olevan hiljaista, alakuloista valitusta ja sähinää ja rääkymistä ja kuin haukkuvien koirien lyhyitä, teräviä äännähdyksiä ja sitten hetkinen pari syvää hiljaisuutta, ja jälleen tuo ihmismäinen naurukuoro, joka kammottavana voitti kaikki muut äänet.
Otaksunet, että moisen raivoisan konsertin täytyi leirissä synnyttää suurta levottomuutta. Ei laisinkaan. Kukaan ei vähintäkään peljästynyt — ei edes viaton pikku Trüey eikä vähäinen Jankaan.
Jos nämä äänet olisivat olleet heille outoja, olisivat he epäilemättä pahastikin peljästyneet. He olisivat olleet niistä kauhuissaan; sillä niiden tarkoitus oli aiheuttaa sellainen vaikutus jokaisessa, jonka korville ne olivat uusia.
Mutta van Bloom ja hänen perheensä olivat eläneet liian kauan villillä "karoolla" ollakseen tietämättömiä noista äänistä. Ulvonnassa ja rääkymisessä ja haukunnassa he kuulivat vain sakaalin huudot; ja he tunsivat hyvin ilkeän hyeenan raivoisan naurun.
Sen sijaan että olisivat säikähtäneet ja hypähtäneet vuoteistaan, he makasivat hiljaa ja kuuntelivat — pelkäämättä meluavien elukoiden heitä ahdistavan.
Van Bloom ja lapset nukkuivat vankkureissa; Swartboy ja Totty maassa — mutta he makasivat lähellä tulta eivätkä sentähden pelänneet minkäänlaisia villejä eläimiä.
Hyeenat ja sakaalit näyttivät kuitenkin tällä kertaa olevan sekä lukuisat että rohkeat. Muutamien minuuttien kuluttua siitä, kun niitä ensin kuultiin, kohosivat niiden huudot ympäri leiriä joka taholta niin läheltä ja niin äänekkäinä, että se oli suorastaan vastenmielistä — vieläpä ottamatta huomioon näiden petojen luontoakaan.