Viimein ne tulivat niin likelle, että oli mahdotonta katsoa mihinkään suuntaan näkemättä viheriäisen tai punaisen silmäparin kiiluvan tulien valossa! Valkoisia hampaita saattoi myöskin huomata, kun hyeenat avasivat kitansa päästäkseen viiltäviä nauruntapaisia huutojansa.
Moinen näky silmiensä edessä ja moiset äänet korvissaan ei van Bloom eikä kukaan hänen väestään — niin väsyneitä kuin olivatkin — voinut nukahtaa. Itse asiassa oli pahempaakin paitsi sitä, ettei uni tullut kysymykseen; kaikki — kenttäkornettikin itse — alkoivat tuntea levottomuutta, joskaan ei todellista pelkoa.
He eivät koskaan olleet nähneet hyeenajoukkoa niin lukuisana ja raivokkaana. Niitä oli ainakin pari tusinaa leirin ympärillä sekä kaksi sen vertaa sakaaleja.
Van Bloom tiesi, että vaikka hyeena tavallisissa oloissa ei olekaan vaarallinen eläin, on kuitenkin paikkoja ja hetkiä, jolloin se ahdistaa ihmisiä. Swartboy tiesi sen hyvin ja Hans myöskin, joka oli sellaisesta asiasta lukenut. Ei ihme siis, että he kaikki tunsivat hiukan levottomuutta. Hyeenat käyttäytyivät nyt niin julkeasti ja näyttivät niin saaliinhimoisilta, ettei uni tullut kysymykseenkään. Johonkin täytyi ryhtyä karkoittaakseen pedot leirin luota.
Van Bloom, Hans ja Hendrik tarttuivat pyssyihinsä ja menivät ulos vankkureista, kun taas Swartboy varusti itsensä jousellaan ja vasamillaan. Kaikki neljä seisoivat lähellä nwanan runkoa, toisella puolen nuotioita. Tässä paikassa he olivat varjossa. Siitä he parhaiten saattoivat tarkata kaikkea, mikä tulisi tulien valoon, joutumatta itse huomatuiksi. Heidän asemansa oli hyvin valittu.
He olivat tuskin asettuneet sinne, kun havaitsivat, mihin suureen laiminlyöntiin olivat joutuneet syypäiksi. Ensi kertaa johtui nyt heidän mieleensä, mikä oli tuonut hyeenoita niin lukuisasti heidän ympärilleen. Epäilemättä se oli norsunliha — biltong.
Sitä pedot ajoivat takaa; ja kaikki huomasivat nyt, että oli tehty virhe ripustamalla liha liian matalalle. Hyeenat voisivat helposti ulottua siihen.
Tämä olikin pian silminnähtävää; sillä heidän juuri seistessään ja tarkastellessaan punaisia kiehkuroita, jotka selvästi näkyivät Swartboyn tulien valossa, kohosi pörröinen, kirjava peto takajaloilleen, tarttui yhteen kaistaleeseen, veti sen alas paalulta ja juoksi sitten saaliineen pois pimeyteen.
Toisia petoja syöksi sen luo saadakseen osansa ryöstöstä; ja epäilemättä oli tuo palanen nautittu vähemmässä kuin puolessa minuutissa, sillä sen ajan kuluttua osoittivat kiiluvat silmät ja hohtavat hampaat koko lauman tulleen takaisin ja olevan valmiin tekemään uuden anastuksen.
Kukaan metsästäjistä ei ollut laukaissut, koska petojen ketteryys teki vaikeaksi tähdätä ainoaankaan niistä; ja kaikki tiesivät ruudin ja lyijyn olevan liian kalliita tuhlattaviksi "lennosta" ampumiseen.