Hendrik loikoili hetkisen ajatellen, mitä hänen tulisi tehdä. Hän oli tuulen alla riistaan nähden, koska oli tahallaan siten kulkenut; mutta kotvasen kuluttua hän näki harmikseen, että eläimet kävivät syödessään tuulta vastaan ja siten luonnollisesti laajensivat välimatkaa itsensä ja hänen välillään.
Hendrikin mieleen johtui, että niiden tapana kenties on syödessään kulkea vasten tuulta, kuten hyppykauriit ja jotkut muut lajit tekevät. Jos niin on, saattoi hän yhtä hyvin luopua koko hommasta tai muussa tapauksessa tehdä pitkän kierroksen ja hiipiä niitä vastaan. Tämä olisi sekä vaivaa että aikaa kysyvä työ ja lopultakin perin epävarmaa metsästystä. Kaiken hänen pitkän kulkemisensa, hiivintänsä ja ryömimisensä jälkeen riista luultavasti vainuaisi hänet, ennenkuin se olisi pyssynkantaman päässä — sillä juuri tästä syystä vaisto neuvoi niitä syödessä kulkemaan vasta- eikä _myötä_tuuleen.
Koska lakeus oli suuri ja piilopaikka etäinen, lannistui Hendrik ja jätti sikseen puoleksi muodostamansa suunnitelman koettaa kulkea niitä vastaan.
Hän oli nousemaisillaan jaloilleen palatakseen kotiin, kun hänen päähänsä pälkähti, että hän kenties voisi keksiä sopivan houkuttelukeinon. Hän tiesi olevan useita antilooppilajeja, joissa uteliaisuus oli pelkoa suurempi. Hän oli usein houkutellut hyppykauriin sopivan matkan päähän. Miksi eivät nämä seuraisi samaa vaikutinta?
Hän päätti koettaa. Pahimmassa tapauksessa hän epäonnistuisi, eikä hänellä muutoinkaan olisi tilaisuutta päästä ampumaan.
Hetkeäkään viivyttelemättä hän pisti käden taskuunsa. Hänen piti sieltä saada suuri punainen nenäliina, jota useammin kuin kerran oli käyttänyt samanlaiseen tarkoitukseen. Hänen harmikseen se ei ollut siellä!
Hän tutki tarkkaan molemmat takkinsa taskut, sitten laajat housunsa, sitten povensa liivien alta. Ei. Nenäliinaa ei löytynyt. Valitettavasti se oli jäänyt vankkureihin. Se oli perin kiusallista.
Mitä muuta hän voisi käyttää? Riisua nuttunsa ja pitää sitä ylhäällä?
Se ei ollut kyllin kirkkaan värinen. Se ei kelvannut.
Nostaisiko hän hattunsa pyssynsä nenään? Se voisi olla parempi, mutta se olisi kuitenkin liiaksi ihmismuodon kaltainen, ja Hendrik tiesi kaikkien elukoiden sitä pelkäävän.
Onnellinen ajatus juolahti vihdoin hänen mieleensä. Hän oli kuullut, että uteliaita antilooppeja vetävät puoleensa omituiset muodot ja liikkeet miltei yhtä paljon kuin räikeät värit. Hän muisti erästä metkua, jota metsästäjien sanottiin hyvällä menestyksellä käyttäneen. Se oli kylläkin helppo: metsästäjä seisoi käsillään ja päällään ja sätkytteli koipiaan ilmassa.