Nyt sattui Hendrik olemaan juuri noita poikia, jotka usein olivat huvikseen harjoitelleet tätä pientä voimistelutemppua; ja hän osasi seisoa päällään kuin paras voimistelija.
Hetkeäkään viivyttelemättä hän laski pyssynsä maahan kättensä väliin, ja heittäen säärensä ylös alkoi sätkytellä niitä, kopistellen niitä yhteen ja asettaen ne ristiin mitä eriskummaisimmalla tavalla.
Hän oli asettunut niin, että hänen kasvonsa olivat käännetyt eläimiin päin hänen seistessään päällänsä. Luonnollisesti hän ei siinä asennossa voinut nähdä niitä, koska ruoho oli jalan korkuista; mutta aika ajoin hän antoi jalkojensa laskeutua maahan ja silloin, katsomalla sääriensä välistä, saattoi erottaa, kuinka kepponen onnistui.
Se onnistui todella. Koiras, ensin huomaten omituisen esineen, päästi terävän vihellyksen ja kiiti pois nopeana kuin lintu — sillä "urebi" on nopeimpia Afrikan antiloopeista. Naaras seurasi, vaikkei niin sukkelaan, ja jäi pian jälkeen.
Huomatessaan tämän koiras äkkiä pysähtyi — ikäänkuin häveten ritarillisuudenpuutettaan — kääntyi ympäri ja laukkasi takaisin, kunnes jälleen oli naaraksen ja tuon kummallisen sitä säikähdyttäneen esineen välissä.
Mikähän tuo omituinen esine saattoi olla? näytti se nyt kysyvän itseltään. Se ei ollut leijona eikä leopardi, ei hyeena eikä myöskään sakaali. Se ei ollut kettu eikä "fennec", ei maasusi eikä villikoira, ei mikään sen tutuista vihollisista. Ei se myöskään ollut bushmanni, sillä he eivät ole kaksipäisiä, kuten tämä näytti olevan. Mitä ihmettä se oli? Se oli pysynyt paikallaan — se ei ollut ajanut takaa. Kenties se ei ollut vaarallinen lainkaan. Epäilemättä se oli vallan viaton.
Niin tuumaili urebi. Sen uteliaisuus voitti pelon. Hän menisi hiukan lähemmäksi. Hän tahtoisi nähdä esineen paremmin, ennenkuin lähtisi pakoon. Samantekevää mikä se oli, se ei voinut vahingoittaa tuollaisen matkan päästä; ja saavuttaa hänet, puh! ei ollut koko Afrikassa olentoa, kaksi- tai nelijalkaista, jolle hän ei voisi heittää pölyä vasten naamaa.
Niin se kulki hiukan lähemmäksi ja sitten vielä hiukan lähemmäksi ja jatkoi etenemistään, juoksu seuraten juoksua, nyt tätä, nyt tuota tietä, mutkitellen yli lakeuden, kunnes se oli vähemmän kuin sadan askeleen päässä tuosta omituisesta esineestä, joka ensi näkemällä oli sitä niin kauhistuttanut.
Sen toveri, naaras, pysytteli sen kintereillä; se näytti vallan yhtä uteliaalta — suuret loistavat silmät ihan avoimina sen pysähtyessä aika ajoin katsoa tuijottamaan. Toisinaan nuo kaksi kohtasivat toisensa risteillessään ja pysähtyivät hetkiseksi ikäänkuin kuiskaten neuvotellakseen, ja kysyivät toisiltaan, oliko jo saanut selville tuon oudon ilmiön laatua.
Oli kuitenkin ilmeistä, ettei näin ollut asian laita — koska ne yhä jatkoivat lähenemistään kyselevin ja ihmettelevin ilmein ja liikkein.